Poundbury - köyhät älkööt vaivautuko

Hesari kirjoitti jutussaan Poundburyn kylästä. Kylä on tehty prinssi Charlesin arkkitehtuurivisioinnin pohjalta ja se on varmasti samanhenkisille ihmisille miellyttävä asuinpaikka siinä missä Cotswoldin miljonäärikylätkin. Asuntokanta on poikkeuksellista, tarjolla on lähinnä vain uudehkoja tai valmistumassa olevia - suhteellisen kohtuulliseen hintaankin asunnon saa, mutta tarjontaa on varsinkin yläpäässä hintahaitaria. Ensiostajiakin palvellaan varmasti, mutta se vaatii jonkinlaisia säästöjä tai vaikuttavia taustatahoja.

Todellisuus ei ole ihan niin autoton, kuin jutusta voisi päätellä. Google mapin selailu osoittaa, että kyllähän autoja löytyy katukuvasta, vaikka keskusaukion täydeltä. Miten sosiaaliluokkien sekoittuminen käytännössä toimii? - Legolandmaiset asumispuitteet eivät varmasti ole kaikkien maun mukaista, osa odottaa brittiläiseltä pikkukaupungilta juuri rouheutta ja myös tietty nukkavieruuskin kuuluu asiaan - he varmasti löytävät mieleistään asumista muualta. Mutta suurelle osalle yleisöä Poundbury on unelmaa, olkoot snobit siitä mitä mieltä hyvänsä. Suomessakin jotkut Kartanonkosken tapaiset uusvanhat alueet ovat hyvin suosittuja.

Itse löydän urputtamista lähinnä historiattomuudesta - pidän katukuvan kerrostumista, eikä postmodernistinen viittailu menneisiin tietoisena niistä ja kaiken latistaminen nykyhetkeen ole oikein minun juttuni. Minua myös harmittaa rakennusten epäfunktionaalinen luonne - hotellilta tai kaupungintalolta näyttävä rakennus paljastuu pelkäksi asuintaloksi. Mieleen hiipii myös kummitusmainen kuva Houellebeqcin Maasto ja kartta romaanista: käsityöläisten ja kylien Ranska on sortumassa verenvähyyteen, mutta kiinalaiset pelastavat vanhat taidot ja miljööt olemalla ranskalaisempia kuin Ranska itse. Ettei vain Englanti jakaudu monimutkaistuvan Brexitin myötä entistä syvemmin lokeroituviin osatodellisuuksiin. Digitalisaatio, palvelujen uusijako ja sijoittuminen voivat vielä tuottaa monta yllätystä myös asuntokauppojen kysyntään. Mutta veikkaan, että Poundburylaiset voivat nukkua yönsä rauhassa, sinne haudatut punnat ovat turvassa ja kysyntää tulee varmasti jatkossakin olemaan - jos kuningashuone kestää.

***

In today's Helsingin Sanomat, there is an article of Prince Charles' ideal town Poundbury. A fascinating scheme: cars are not kings, all social classes can entry, at least in principle. This is almost a new Jerusalem: just the sense of real history is missing, function of the buildings is a bit vague and some typical roughness and shabbiness of the English town is lacking. For those who underline just those things had better live somewhere else!

Kiviholvien viileydestä

Hellejakso on hieno asia, mutta viileyttäkin tarvitaan. Posti lähetti ystävällisesti tiedon, että apu on saapunut: 29 levyä Cambridgen King's Collegen kappelissa äänitettyä rauhallista musaa, sekä vanhaa, että vähän uudempaa kuoromusiikkia. Deccan paketilla on sisarlevy, jossa on St. Johnin Collegen kuoron esittämää, enemmän moderniin painottuvaa ohjelmistoa, mutta pidän juuri tästä kuninkaallisesta kappelista niin paljon.

Kappelin rakenne on suhteellisen yksinkertainen, sen suhteet ovat miellyttävät kuin kyljelleen käännetyn tiiliskiven. Seinät ovat hyvin koristeelliset, ikkunatilaa lasimaalauksineen on valtavasti. Akustiikka on hieno ja helposti levyillä tunnistettavissa. Yksinkertainen tila on jaettu valtavalla, seremoniallisella urkuportilla, jota koristavat ylinnä trumpetteihin puhaltavat valtavat enkelit. Miinusta rakennuksessa on varsin korkea pääsymaksu, mutta pihtari vierailija saapuu Evensong-tilaisuuteen illansuussa, istuu paikallaan rauhoittumassa muutaman virren ja tekstiluvun ajan ja tuhlaa rauhoittavan tuokion jälkeen säästetyn summan virvokkeisiin lähistöllä.

Levypakettia en oikein henno suositella vasta-alkajalle, kannattaa etsiä irtolevyistä Byrdin kolme messua ja aloittaa sillä. Se on hienoa musiikkia, joka laskee pulssia, kuivaa kainaloita ja alentaa huoneen lämpötilaa. Jos se miellyttää, voi jatkaa jollain toisella levyllä, jos miellyttää kovasti, sitten tuo koko paketti kannattaa tilata hopusti - samalla saa hankittua myös muutaman upean joululevyn hyvissä ajoin. Mitään nopeusennätyksiä ja katkottuja, nykiviä fraaseja ei harrasteta. Bachin motetti lauletaan englanniksi, Jesus, priceless treasure - se tuntuu kestävän rauhallisen ikuisuuden maltillisella voluumitasollaan. Kevyet kiviholvit kaiuttavat viileyttä kuin paraskin ilmastointikone.

***

There is no better calming effect than listening King's College Choir, Cambridge in a hot summer day's evening. The Chapel - with its wondrous acoustics and architechture - is incomparable and the Choir is magnificent with its hushed tones. Those who love three Masses by Byrd, sung by this very Choir, need not the recommendation of this box - they have it already, or most parts of it.

Merikuvia

Blogin kirjoittamisen etuoikeus on palautteessa, taas tuli hyvää linkkivikkiä, joka ruokkii omaa ajatustakin. Kyse on projektista, jossa Norfolkin rannikon ääniä on tallennettu. Paras on tuo pelkkä aaltojen ääni ja toisaalla on ainakin meriruokojen kahinaa. Tällä pääsee maakrapukin meri- ja lomatunnelmaan!

http://soundingcoastalchange.org/

***

Kaivoin esiin vanhan Shell-oppaan ja tutkin the Shell Book for Undiscovered Britain and Ireland-kirjan rannikko-osion. En ole itse koskaan ollut erityinen meri- tai rannikkoihminen, pidän eniten jokien ja purojen varsista. Opas selvittää syyt, miksi rannikot ovat suosittuja. Syitä on tietysti vain kolme. Auringonotto, uiminen ja meditointi rannikolla. Näihin kaikkiin liittyy rannikon käyttö viihdyttämismielessä, se voi olla mitä tahansa Blackpoolin viihdekeskuksissa hummaamisesta aina mielensä rauhoittamisen vaelluksiiin vaikkapa Ionaan, pyhälle saarelle saakka. Mikään noista kolmesta ei ole oikein oma lajini, vaikka viehätyksen tunnistankin. On ollut usein kiintoisaa käydä rannikolla katselemassa, miten siellä elämä on mallillaan.

Onhan meri suuri, ja sillä on rauhoittava ja nostalgisoiva vaikutus. Sen kunto on tietysti tärkeä asia, se on myös osa meidän hyvinvointiamme. Britanniassa meri on lähellä, sekä fyysisesti, että myös historiassa, se on uhka ja mahdollisuus. En ole lukenut Iris Murdochin Meri, meri teosta - hän rakasti uimista. Swimmer on Elgarin laulusarjan Merikuvia viimeinen osa ja ikonisin esitys on tietysti Janet Bakerin. Jostain syystä Lovejoy sarjassa kaikkein meditoivimmat jaksot ja myös vaarallisimmat seikkailut on kuvattu rannalla. Niissä tuntuu merilevän, hiekan tuoksu ja niissä maistuu jäätelö rannalla ja fish and chips. Ajan kuluminen näkyy hieman rakeisena kuvana.

Paul Theroux kiersi koko rannikon ja kertoi kokemuksensa kirjassaan Saarivaltakunta - The Kingdom by the Sea. Idea on periaatteessa hyvä, mutta tulos on hieman suorittamista, insinöörimeininkiä. Matkakirja on vaikea laji ja ehkä jo kuollutkin. Ääniprojekti on omalla tavallaan hyvä: se antaa taustan useille todellisuuksille ja kokemuksille, se voi myös myös parhaimmillaan johtaa proustilais-shakespearelaiseen menneitten asioiden tai aikain palauttamiseen muistiin. Ehkä rentoutumisen ja lomailun olemuksessa on tärkeää juuri suhteellistaminen ja merkityksien selkiinnyttäminen: meri horisontin suoristajana, todellisuuteen palauttajana on suuruudessaan mainio.

***

Above link is to auditive sea coastal pictures from Norfolk - a project of high interest and high potential. Sea-lovers are there for mainly three reasons: sun-bathing, swimming and mediating - entertainment is part of all these. I am not a particular coastal man, I like best walking beside brooks and rivers. I like observing life in seaside town, smelling seaweed, enjoying views and I can understand some people can best charge their batteries on seaside. I hope they can later refresh their good memories with Sea Pictures by Elgar - Dame Janet Baker is iconic in her interpretation. One purpose of the holiday is to get things straight: the remembrance of the things past can happen on seaside as well, the big element acting as a vast background for personal memories and hopes.

Kunnian kentiltä kansakunnan kaapin alle

Picture: Great Britain Ministry of Information

Sotasankarit ovat tietysti kiehtovia, vaikka sota on viheliäistä. Paljon parranpäristystä on ollut Suomessakin, miten sotilasosaamista voitaisiin käyttää liikkeenjohdossa ja meidän jermujamme on soviteltu valtavan hyviksi esikuviksi rauhan ajan johtamiseen. Kyynelsilmäisissä isänmaallisissa hurmeissa nämä esikuvat tahtovat jäädä pintapuolisiksi, mutta kyllä sotilaspuolelta löytyy hyviä strategisia vinkkejä myös siviilipuolen johtamiseen.

Sain entiseltä varusmieskoulukseni aikaiselta luutnantilta hyvän vihjeen: Britannian kenttämarsalkka William Slim ja hänen käytännölliset muistelmansa Defeat into Victory - Tappio voitoksi. Slim toimi vaatimattomalla budjetilla ja viheliäisissä olosuhteissa Burmassa, hyvin tuloksin. Kirja on kuulemman hyvää luettavaa, mutta oheiseen artikkeliin on koottu muutama käytännöllinen opetus kentältä.

Yksi menestystekijä on hallinnollinen niuhotus ja laadunvalvonta - sillä voidaan taistella esimerkiksi malariaa vastaan, lääkkeiden otto tehtiin joukoissa Slimin toimesta pakolliseksi ja sitä valvottiin, mikä vähensi mieshukkaa selvästi. Höyrypäisten ideoiden tunnistaminen ajoissa oli myös ihmishenkiä ja vaivaa säästävää osaamista. Erityisen viehättävä on kokonaislogistiikan merkityksen korostaminen. Sotakoneisto on Slimin mukaan kuin suuri kellokoneisto, jossa on pieniä ja suuria rattaita, mutta jokaisella on merkitys. Tämä vertaus sopii myös siviilimaailmaan mainiosti ja unohtuu helposti johtajilta. Ohjeissa korostuu myös käytännön jatkuvan asekokemuksen merkitys myös erikoistehtävissä, säännöllinen taistelurytmiikka, jos se vain on tilanne huomioiden mahdollista. Sotahan ei ole pikajuoksu, vaan paremminkin pitkällinen maraton.

Aivan mahtava ja nykyaikaan täydellisesti sopiva on lyhyen ja selkeän käskytyksen merkitys. Sellainen vaatii hyvää johtajuutta ja tietoa, minne ollaan menossa. Suunnittelu on Slimin mukaan hyvä asia, mutta sen ei pidä antaa hallita, eikä pieleen menossa olevaan suunnitelmaan saa rakastua. Ja ennenkaikkea, pitää olla oma itsensä.

***

Slim oli varmasti hyvä sotilas Burmassa ja muissakin tositoimissa mies paikallaan. Rauhan oloissa sankarityypeillä on myös kääntöpuolensa. Suomalaisten sotasankareiden sivillielämä ei aina ollut auvoista, traumaa pukkasi ja kaikki eivät enää soveltuneet niin hyvin vaarattomiin ympyröihin. Slimin myöhäisien vuosien päälle on vedetty ahdistelusyytöksiä. Kunnian kentillä on taipumus jäädä taakse ja harva selviää kuitenkaan niin sankarillisesti kuin tarut kertovat.

***

The great war heroes are quite often promoted as a good examples for modern business leadership, but in reality wartime and peace are two different things. However, Field Marshal William Slim, the hero of Burma, did make a concrete strategy book on field experience, that might be adapted to civil circumstances. I like his emphasis on quality management in combatting mosquitos, recognising those ideas most likely leading to troubles, reagular weapon practise and the importance of regularity. Very cunningly, Slim declared that every man has his important place in the big war machine - and in guidance, keeping it simple is very wise. Slim seemed to be wonderful wartime leader, but there are suspicions that he ended to the bad side in the later civilian world.

Jakemans - kurkkupastillien aatelia

Muistaako joku vielä Merijalin kovat, isot pastillit, joiden sisällä oli tervanmakuista pehmeää ainesta? Minä muistan ja olen katkera, kun niitä ei enää ole. Eilen valitin Fishermaneista, mutta nyt pukkaa positiivista päivitystä. Kun kävin Bostonissa, vanhalla mantereella, pikku kaupunki teki hyvän vaikutuksen. Joen uomat olivat syvät ja saviset, kirkon torni toimi majakkana merenkululle, söin fish&chipsiä ja yritin pitää itseäni lämpimänä Pohjanmeren tuulessa. Kaipasin hyviä kurkkukarkkeja.

En muista oliko se jo Bostonissa, kun vierailin Tavernerin haudalla St Botophin "Stump" kirkontornin alla, sen majakan, tuon miehen, joka sävelsi niin kaunista musiikkia, jonka Cromwell järjesti kunnallispolitiikkaan, siellä laivassa astellessaniko jo imeskelin Jakemans pastilleja? Ne ovat paikallista tuotantoa ja saatan niitä suositella. Päätuote, se musta pussi, on paras. Se aniksen maku on jäljittelemätön, vahva ja häikäilemättömän mausteinen, anislajikkeen täytyy olla aivan erikoinen, täyteläisen aromaattinen. Mentholin ja aniksen yhdistelmä rauhoittaa kurkun, mielen ja aiheuttaa pasiliskoille ja viiruksille paniikkireaktioita. Kirjoitan tätä salaa, koska vaimoni ei voi sietää anista. Perustuotteen lisäksi muutkin versiot ovat erinomaisia, mutta pidän perustuotteen maun jäljittelemättömyydestä. Se on pahasti addiktoiva kaiken muun lisäksi. Yrityksen sivuilla heijastuu vielä vanha kunnon erityinen transatlanttinen suhde.

Jakemansin tuotteet ovat todella vanhanaikaisia. Ne on edullisesti hinnoiteltuja. Niissä on sokeria. He yrittävät vain vähän moderneja kotkotuksia kuten sivun maininta gluteenittomuudesta. Makeiset ovat kovia, mutta eivät huonolla tavalla: niiden haptisuus on miellyttävä ja läpinäkyvä päällys rapisee juuri sopivasti. En ole nähnyt näitä koskaan Suomessa. Kohdemarkkinointi on jo tehty: kaikki joille olen näitä tarjonnut, ovat kehuneet. Jos kotimaiset kauppiaat laiskuuttaan tai negatiivisuuttaan eivät tartu näihin - on toinenkin tie. Amazonista näitä saa, ja kun tilaa melkein kolmen kilon paketin, saa imeskeltävää. Tuotteet tulevat todella kalliiksi, kun pitäähän tosifanin lähteä käymään myös paikan päällä Lincolnshiressä.

***

There is no place like Boston, Lincolnshire: its famous Stump, Taverner's tomb under that, the river, the sea, the chilly wind and incomparable Jakemans pastilles against that. The incomparable anis flavour is wonderful, the original is the best, but other products are also that old-fashioned stuff, nostalgic and perfect for soothing the angry throat! Long live Jakemans!