Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun: Minna Pye, YLE, haastattelu

Tyytymättömyyden talvesta sosiaalisempaan ja iloisempaan jouluun

Minna Pye, YLE, haastattelu 15.11.2022

 

Minna, mitkä ovat kaikkein läheisimpiä Englannin kolkkia sinulle?

 

-Manchester on minulle toinen kotikaupunki, vaikka se on rujo ja välillä vähän rapistunutkin. Siellä minä olen käynyt 1990-luvulta alkaen, kun edesmennyt mieheni oli manchesteriläinen (Mancunian), niin kaikki lomathan siellä vietettiin. Se on ollut rakas kaupunki, menin sinne alunperin opiskelijavaihtoon 1990-luvun alkupuolella, siellä mieheninkin tapasin. Kun ei oltu EU:ssa, Suomikaan, niin Tampereen yliopistolla oli opiskelijavaihto-ohjelma Manchesterin yliopiston kanssa. Silloin se oli erityyppinen kaupunki, yliopiston aluekin oli aika rapistunut, vanhaa teollisuusaluetta ei oltu kehitetty. On ollut jännittävä seurata kehitystä. Minä vaan niin pidän pohjois-englantilaisesta mentaliteetista, se on ihan eri maailma kuin etelä: ihmiset on jotenkin reheviä ja pärjääviä, elämäntilanteet saattavat olla kauheita, mutta sitä vaan otetaan cup of tea, jos alkaa itkettää ja taas jatketaan eteenpäin. On myös avuliaisuutta, rehtiä elämänasennetta, suomalaisen on helppo olla siellä. Vastaanotto on ystävällisempi kuin Lontoossa. Elämähän Pohjois-Englannissa on haastavampaa kuin etelässä, siinä mielessä erilaista.

 

Kuvasit Manchesteriä rujoksi, itse olin siellä 2000-luvun alussa ja kaupungista olikin tullut yhtäkkiä enemmän posh (hienohelma).

 

-Keskustan muutosta on ollut hämmentävä seurata, rapistuneet teollisuusalueet on nyt upgreidattu: on hienoa ravintolaa, klubia ja isoja, hienoja asuintaloja. Eriarvoisuus näkyy, ettei köyhemmällä väellä ole varaa muuttaa keskustan uusiin kerrostaloihin. Tytär on huolehtinut, että pitää osata olla tarpeeksi kohtelias ja posh, ihmisten aksenteista jo huomaa, mistä sosiaaliluokasta he tulevat, miehen siskot ovat hyvin toimeentulevia ja ns. parempaa väkeä, se tuo jännitettä, että osaako olla tarpeeksi kohtelias, kun me suomalaiset olemme tottuneet sanomaan asioita suoraan. Yksi Englannin viehätys onkin vastakohtaisuus, on todella hyvinvoivaa elämää ja myös karumpaa asumista. Alueellisia aksentteja syrjitään vieläkin, BBC:llä oli vasta uutisointia, että jos aksenttisi on pohjois-englantilainen, et välttämättä saa työpaikkaa niin helposti kuin etelän aksentilla. Aksentti siis vaikuttaa vielä elämään, mutta pikku hiljaa pohjoisen aksentti alkaa olla hyväksyttävämpi.

 

Näyttää siltä, että Brexitin vaikutukset alkavat lopultakin realisoitua ja poliittisesta epävakaudesta on tullut pysyvää. Mitä tarvitaan tilanteen vakauttamiseksi?

 

-Tarvittaisiin vahva pääministeri ja että konservatiivipuolue pitäisi rivinsä yhtenäisenä: Rishi Sunakilla on tuhannen taalan paikka, vaikka häneltä puuttuu vaaleilla saatu legitimiteetti. Tuntuu hurjalta, että syy miksi mentiin kansanäänestykseen oli konservatiivipuolueen sisäinen veto, englantilaiset nationalistit ajoivat brexitiä ja erityisasemaa: tämä tuntuu jatkuvan yhä. Liz Trussin hallituksen talouspolitiikan takana olivat juuri ääri-brexitöörit: tämä on surullista juuri tavallisten brittien kannalta. Tietyssä mielessä brexit on poistunut poliittiselta agendalta, kun työväenpuolue on huomannut, ettei tapahtunutta vastustamalla vaaleja voiteta. Hyvin paljon kun tavallisten ihmisten kanssa puhuu, he ovat sitä mieltä, että tämä on päätetty, eikä enää haluta mennä takaisin keskusteluun. Brexit on tosiasia ja sen kanssa eletään ja mennään eteenpäin. Surullista on ollut, ettei konservatiivipuolue saa pidettyä rivejään, vaikka sillä on ollut mittava enemmistö 2019 vaaleissa. Se on ilmeisesti puolue, jota on mahdotonta hallita.

 

Kun olin Manchesterissä 2000-luvun alussa, kaupungin Lord Mayor oli intialaistaustainen, kuten Sunak nyt pääministerinä.

 

-Tämä on intialaistaustaisille todella tärkeä asia, että heidän riveistään on tullut uusi pääministeri, aikaisemmin valittuna myös Lontoon pormestari: aasialaisten vaikutusvalta näkyy, myös muissa ministereissä. Sunak vaikuttaa hyvin järkevältä ihmiseltä, hänessä ei ole kansanvillitsijän vikaa, Borishan osaa sen ja on tietysti odottamassa tilaisuuttaan: ei ole viimeinen kerta, kun hänestä kuullaan.

 

Toiveissa kuitenkin, että USA:n vaaleista voisi päätellä, että siirtymä asiallisempaan suuntaan on tulossa.

 

-Kyllä: myös moni tavallinen britti toivoisi sitä, että politiikka olisi vähän vähemmän kiinnostavaa!

 

Tunnet hyvin mediaympäristön kehityksen viime vuosina: miten arvioisit Britannian tiedonvälityksen tilaa?

 

-Sekin on luokkayhteiskuntaan keskittyvä asia: taustasi vaikuttaa hyvin paljon, mitä tiedotusvälinettä luet: konservatiivien kannattajalle Telegraph, Times; vasemmiston kannattajat lukevat Guardiania, joka voimakkaasti tunnustaa väriä, siitä ei ole epäilystä. Toisaalta sitten tabloidit: keskiluokkaiset sukulaiset eivät missään nimessä voisi lukea jotain The Sunia, mutta lukevat mielellään Telegraphia tai Mail On Sundayta tai Daily Mailia. Jotenkin itse olen Daily Mailia alkanut lukea, kun sieltä saa kansan syvien rivien tunnot selville. Pakko on myös ihailla otsikkonikkareita, ei Suomessa ole sellaista kielellä leikittelyä. BBC on yhä yleisradioyhtiö, joka laittaa yhä standardit: heidän uutiskoneistonsa on ihailtavan upea. Kun katsoi BBC kuuden iltauutisia Ukrainan sodan alettua, kun siellä tehdään lähetys Kiovasta, se on jotain valtavan upeaa. Minulle henkilökohtaisesti tärkein lähetys on aamuisin Radio 4:n Today-ohjelma, se on ihana, kuuntelen sen joka aamu. Nautin siitä, miten he tenttaavat poliitikot, meillä joutuisi jalkapuuhun tai kansan suureen epäsuosioon, jos alkaisi tenttaamaan sillä tavalla. Ehkä meilläkin ennen uskallettiin enemmän, Britanniassa ei päästetä helpolla. 

Good morning, Britain -ohjelmassa on kiinnostavia hahmoja, kuten juontaja Piers Morgan, katson häntä ilolla, vaikka hän edustaa niin arvokonservatiivista ihmistä kuin voi olla. Hänen tapa tehdä haastatteluja räväkkäästi ja harjoittaa diskuteeraamisen kulttuuria - sitä kaipaan. Brittiläinen lehtimies- ja mediaperinne on todella kunnioitettavaa: on hyvä, että sitä vielä on. Silti siellä tapahtuu sama kuin meillä, ihmiset jää omiin kupliinsa ja lukevat omaa näkökantaansa vahvistavaa mediaa. Laatulehdillä on tietysti kolumnistit, jotka ovat valtavan hyviä: henkilökohtainen suosikkini on intelligentti Timothy Garton Ash. Kun Britanniassa olen, ostan jo kentältä kaikki mahdolliset viikonlopun lehdet ja luen ne, siihen menee monta päivää!

 

Olet seurannut tarkasti myös Englannin sosiaalisia haasteita, miltä tilanne näyttäytyy?

 

-Hirveän huolestuttava tilanne: henkilökohtaisesti pelkään ensi talvea, että onko se uusi Winter of Discontent: sairaanhoitajat pohtivat lakkoa, energian ja kaasun hinta, inflaatio 10 %:n pahemmalla puolella. Kun kuuntelee ihmisten kertomuksia, miten he eivät lämmitä asuntojaan, koska ei ole varaa; miten ihmiset, joilla on vammaisia hoidettavaan ja energiaa vaativia erikoislaitteita, eikä varaa pyörittää niitä - tämä koskettaa jo keskiluokkaakin. Mietitään bensan, energian ja ruoan hinnan kallistumista: ruokapankit, jotka ovat aiemmin paikanneet valtion jättämää aukkoa, joutuvat entistä kovemmille, miten ne selviytyvät asiakasmäärän kasvaessa. Kun kävin tammikuussa Liverpoolissa ruokapankissa, he puhuivat asukasmäärien kasvusta jo silloin, lahjoitusruokia joudutaan keräämään yhä laajemmalle joukolle: mukana on jo ihan tavallisia brittejä, eikä vain kodittomia. Ihmiset, pienipalkkaiset yksinhuoltajaäidit eivät pysty kustantamaan lämpöä ja ruokaa, pitää miettiä lämmitätkö ruokasi vai asuntosi. Köyhemmät asuvat myös huonommin eristetyissä asunnoissa, joista lämpö karkaa: siinä näkyy eriarvoisuuden surullisempi puoli.

 

Toisaalta briteillä on ketterämpiä tapoja tehdä hyväntekeväisyyttä, kuten markettien kassoilla voi helposti tehdä ruokalahjoituksia.

 

-Se on ihailtavin puoli heidän yhteiskuntaansa, miten tavalliset ihmiset menevät vapaaehtoisesti auttamaan hyväntekeväisyysjärjestöihin. Hyväntekeväisyyden antaminen on luontevampaa kuin meillä. Yksi ongelma on ollut Universal Credit ja sen maksatusten viivästykset ja miten tuki ei huomioi erilaisia elämäntilanteita. Tuntuu, että Britanniassa helpommin tippuu yhteiskunnan aukkoihin ja sieltä on hankalampi päästä ylös. Luokkarakenne vaikuttaa, ja on samaa kuin meillä: köyhyyden ylisukupolvista periytymistä. Kovasti puhutaan ilmaisista kouluaterioista ja siihen liittyvistä kampanjoista. Manchesterin jalkapalloilija Marcus Rashford on ajanut, että köyhimmätkin lapset saisivat niitä, keskustelua käydään, miten parhaiten tuettaisiin. Kaikki hyvinvointiyhteiskunnat ovat tietysti samojen haasteiden edessä.

 

Jos ajattelemme keskimääräistä englantilaista veronmaksajaa, mistä asioista hän voisi löytää parhaiden perinteiden mukaista ylpeyttä omasta maastaan?

 

-Britit ovat ylpeitä omasta maastaan, eivät he kauheasti kyseenalaista, olisiko siinä jotain vikaa. Ehkä se on juuri saarimentaliteettia. Erityisen ylpeitä he ovat huippuyliopistoistaan, musiikistaan, kulttuurielämänsä tuotteista, linnoista, mahtavista nähtävyyksistään, historiastaan. Suurin ylpeydenaihe on kuitenkin julkinen terveydenhoito. Olen ajatellut, että kun Britannia on maallistunut maa, että jos siellä ei mitään uskontoa olisi, niin kuitenkin NHS:en (National Health Service) uskottaisiin! Siitä ollaan erittäin ylpeitä, selvittiin koronapandemiasta, ihmiset saavat hoitoa, vaikka on hoitajapulaa ja jonoja, ihmiset ovat mielestäni ihan aiheesta siitä ylpeitä. Julkinen terveydenhoito on hyvin kattava, on huippulääketiedettä, ilmaiset lääkkeet. Borishan voitti vaalitkin vaatimalla lisää rahaa NHS:lle, sairaanhoitojärjestelmään britit ovat valmiita satsaamaan. Ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä kuin Suomessakin, niistä voitaisiin oppia vertailussa Britanniaan: sairaalapaikkojen ylläpitoa vanhainkotipaikkojen puuttuessa, hoitajien palkkakysymykset, hoitajapula EU-muuton loppuessa ja rekrytointivaikeudet 

 

Ison-Britannian uskottavuus kansainvälisenä kumppanina joutui koetukselle yllätyksellisessä Brexit-prosessissa. Miten näet Suomi-Britannia-suhteen kehitysmahdollisuudet?

 

-Suomalaiset yhä jatkossakin käyvät siellä, haluavat mennä opiskelemaan, mutta onhan kaikki kuitenkin vaikeutunut. Meidän sukupolvi kävi siellä jo ennen EU-aikaa, mutta väliaikana liikkuminen oli helpompaa, opiskelemaan töihin suhteellisen vapaasti. Suren, kun nyt on kaikki taas hankalampaa: tarvitset tulorajat oleskeluluvan saamiseksi, että saat työpaikan: opiskelu on kallista. Taas on palattu niihin aikoihin, kun itse opiskelija-aikanani jonotin leimoja paperihin hämärällä takakujalla Alien Registration Officeen eri puolilta maailmaa tulleiden kanssa. Nettiostosten tekeminen on myös vähentynyt, kun kuka jaksaa tullata tilaamiaan tavaroita. Eihän tämä Suomesta kiinni ole, vaan menee EU-tasolla, miten Britannia pystyy suhteensa tervehdyttämään. Yhä käydään keskustelu Pohjois-Irlannin protokollasta. Nato-kysymys ja siihen liittyvä yhteistyö varmasti tulee lisääntymään. Mietin yhteyksiä lähinnä yksilöiden tasolla. Valtioiden tasolla tuskin mitään ongelmia on, kun olemme kulttuurillisesti lähellä heitä, Skandinavia ja koko Pohjois-Eurooppa. Yhteistyö on hedelmällistä. Kansalaisten tasolla työnteko- ja opiskeluyhteydet kuitenkin ovat muuttuneet ja vaikeutuneet.

 

Miten Britannia-yhteydet näkyvät omassa joulunvietossasi?

 

-Näkyvät kyllä aika tavalla. Mieheni sanoi, että suomalaiset jouluruoat ovat baby foodia, kun kaikki on mashed - soseutettua. Minä olen aina tehnyt kalkkunan Delia Smithin ohjeen mukaan: taytettä, voita ja pekonia päälle, ensin folioon ja uuniin ja sitten glasing, kiille ja roast potatoes, kermat, leivänmurut, palsternakka. Jouluvanukkaista ja rusinoista en ole ollut kovin innostunut, mutta täytekakkumaisesta triflestä pidän, kakkupohja alla, päälle alkoholia, marjoja, vaniljakastike ja kermaa. Se vetoaa suomalaiseen makuun. Lisäksi suomalaiset kalat ja savulohet kalkkunan rinnalle. Joulustressin välttämiseksi olemme ottaneet jouluaaton rennommin ja hienompi päivällinen on ollut vasta joulupäivänä. Emme ole olleet yöpaidoissa ja villasukissa, vaan aina pukeuduttiin jouluaterialle vähän prameammin brittityyliin. Suomessa jouluna sulkeudutaan kotiin, Britanniassa on kiva, kun joulunvietossa kaverit kilkuttavat ovikelloa, poikkeavat lasillisella moikkaamassa, saatetaan käydä yhdessä pubissa: joulu on sosiaalisempi tapahtuma ja iloisempi. Meillä on vähän melankolinen pohjavire joulunvietossa.

 

Olen itsekin ihmetellyt, miksi ei triflejä tuoda Suomeen - nehän voisivat mennä täällä tosi hyvin kaupaksi! Niin kuin sanoit, niissä on jotain tosi suomalaista myös! Kiitos paljon haastattelusta!

https://www.thespruceeats.com/traditional-english-trifle-recipe-435147

Oh, dear! Never mind. Should I put the kettle on?

Photo source:Buckinghamshire Archaeological Society

Blogin päivittäminen on kestänyt: ei aiheiden puolesta, vaan miettiessä mihin on järkevää tarttua. Kirjoitin Boriksesta liikaakin: hänellä ei lopulta ollut kovin suurta merkitystä pääministerinä. Traagista on, että pääministerin rooliin ladataan niin paljon odotuksia. Näköalapaikaltakaan ei epävakauden oloissa pysty järjestelmän perusteita muuttamaan, oli paikalla sitten Boris tai Liz. Britannia tarvitsee yhteistyötä: se ei tarvitse omaa erinomaisuuttaan, vaan sisäistä yhteistyötä ja apua ulkopuolelta - vaikka vaalijärjestelmän kehittämiseen. Siitä on äkkiä tullut mehiläispesä ilman kuningatarta.

Vaikka saarella on ennätysmäisen sotkuinen aika, se ei estä, etteikö sinne olisi ikävä. Millainen syksy on? Sataako aamulla, vai vasta lounaan jälkeen? Mikä siinä on, kun tee ei maistu täällä samalta? Liittyykö se siihen, että meillä teenjuonti on briljeerausta ja britille välttämättömyys - se ei ole mikään neuvottelukysymys. Emme mekään oikeastaan ymmärrä niitä, jotka eivät innostu kahvista.

Pari viikkoa sitten innostuin kokkailemaan chutneytä - se on helppoa ja suositeltavaa. Se on niin vanhanaikaista, että vanha kunnon Englanti - ei ehkä iloinen, mutta ainakin kohtelias, järkevä ja purnaamaton tuli taas mieleeni. Sipulilla, mallasetikalla, sokerilla ja kuminansiemenillä pääsee jo pitkälle. Jos on luumuja, niistä voi tehdä myös plum puddingia.

Seuraava matka vanhoille laulumaille on hyvässä suunnittelussa. Odottelen Glastonburyn druidin vastausta kirjeeseeni. Kummallisuudet kuuluvat matkoihin, mutta ehkä vielä tärkeämpää on saada nähdä, että Magna Cartan allekirjoittamisen jälkeen ei ole mikään juuri muuttunut - tämähän on mahdollista kokea, jos vaivautuu astumaan Lontoon ulkopuolelle. ”Don’t change a hair for me”, lauloi jo Sinatrakin.

Ajat ovat ennenkin olleet vaikeat. Buckinghamshiren ruukkua olen jonkin verran pohtinut. Se on erittäin kiinnostava, sivupolkuna en ole ymmärtänyt, miksi se piti siirtää Stonen kirkkoon Hampstead Norrisin kirkosta, Berkshirestä. Teos on vakuuttava ja teorioita siitä voi pohtia linkkien kautta. Onko hahmo Kristus vai Herakles? Liz Truss se ei ainakaan ole: apuhahmo olisi silloin lyönyt puukkonsa pedon kurkun asemesta sankarin selkään. 

http://www.bucksas.org.uk/fontatstoneintroduction.html

Aihe esiintyy Ranskassakin vanhassa romaanisessa taiteessa: on sankari, joka leikitellen voittaa hirmuiset vaikeudet tiellään. Toivokaamme parasta Rakkaalle Englannillemmekin!

***

I am afraid my dearest England has been suffering some quite unpleasant time. I hope you will get better soon!

I'll be seeing you
In all the old familiar places
That this heart of mine embraces
All day through

In that small tea-room
The park across the way
The children's carousel
The chestnut trees
The wishing well

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

I'll be seeing you
In every lovely summer's day
In everything that's light and gay
I'll always think of you that way

I'll find you in the morning sun
And when the night is new
I'll be looking at the moon
But I'll be seeing you

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.

In defence of J.K.Rowling - J.K.Rowlingin puolustus

J.K.Rowling photo from Wikipedia

En koskaan ole saanut loppuun Harry Potter-sarjaa: luin viidennen kirjan ja keskeytin siihen. Kirjat olivat paisuneet, muuttuneet kaavamaisiksi ja jännityselementtiä venytettiin liiaksi. Parhaaksi jäi mielestäni ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Siinä hahmotellaan perusteemat, liikutaan todellisuuden ja velhouden rajapinnassa kiinnostavasti. Viisikoilta ei kukaan aikanaan odottanut mitään suuria yllätyksiä: Pottereissa vaatimus entistä kovemmista taioista kasvoi jatko-osien myötä.

Nirsoilustani huolimatta Harryn hahmo on varmasti monelle nuorelle lukijalle juuri innostava silla tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Nuori poika kasvaa syrjittynä ja väärässä ympäristössä, vain tullakseen täydellisesti yllätetyksi omasta alkuperästään. Hän saa oikeudenmukaisuutta, kavereita ja kiinnostavia haasteita. Harryn tarinassa on ammennettu monista lähteistä Salaisesta puutarhasta Tolkieniin. Hänen tarinastaan saa kehitysikäinen rohkeutta ja rohkaisua omaksi itsekseen kasvamiseen, pystyy käsittelemään kiusaamisen, porukoitumisen ongelmia, koulumaailmaa kummallisuuksineen, aikuisten outoa olemusta. Tarina on myös ilman edellämainittuja ominaisuuksia myös viihdyttävää ajankulua, josta voi tykätä häpeilemättä: muitakin faneja löytyy.

En tunne mitenkään hyvin transasiaa, jonka silmätikuksi Rowling on kommenteillaan joutunut. Aluksi ajattelin, että kohulla haluttiin vaan nostaa aihepiiriä hetkeksi esille Rowlingia hyväksikäyttäen, mutta se on vellonut uutisissa pitkään. On hämmentävää, että kirjailija, jonka teokset tuntuvat monille elämänsä kanssa kipuilevalle nuorelle merkitsevän todella paljon, halutaan rajata yhtäkkiä paarian asemaan parin kommentin vuoksi. Paine asiassa on johtanut naurettaviinkin tuloksiin, viime päivinä huispausyhdistysten nimien muuttamista on pohdittu kirjailijan kommenttien vuoksi. Jos suuttumus on tuota luokkaa, ehkä olisi parempi pidättäytyä huispauksesta ylipäänsäkin, onhan se juuri kyseisen kirjailijan keksintö.

Kiista on mielestäni jo saavuttanut samat mittasuhteet kuin P.G.Wodehousen kohdalla - hän joutui julkisuuden tulilinjalle päätyessään saksalaisten sotavangiksi ja antaessaan varomattoman haastattelun natsi-propagandakoneiston käyttöön. Sinänsä harmittomasta radiorupattelusta saatiin vedettyä syvempiä ja pitkälle meneviä tulkintoja - paheksuntaa, osin aiheestakin, riitti. George Orwell esseessään asettui puolustamaan Wodehousea, joka Rowlingin tavoin oli erittäin suosittu ja menestynyt viihdekirjailija - Woosterin ja Jeevesin luoja. 

https://www.orwellfoundation.com/the-orwell-foundation/orwell/essays-and-other-works/in-defence-of-p-g-wodehouse/

Ymmärrän sota-ajan jyrkkiä reaktioita, tiedotuksen tilanne ei ollut normaali, vaan oltiin propagandan oloissa: on itsestään selvää, että suuren yleisön silmissä puolta vaihtaneen kirjailijan suosio putosi hetkessä ja etäisyyttä häneen otettiin ylilyönnein niin pontevasti, että Orwell - oikeudenmukaisuuden tavoittelija - halusi käyttää järjen äänen puheenvuoron paheksunnan kakofoniassa. 

Oma puheenvuoroni ei edusta järkeä, vaan ihmettelyä. Miksi aikamme tuntuu nyt toimivan kuin sodan oloissa? Rowling on vaikuttava kirjailija ja hänellä lienee Englannin kirjoittamattoman perustuslain mukainen suoja mielipiteisiinsä ja niiden ilmaisuun. Onko hän liian menestynyt, liian nainen, liian rikas? 

Itse näkisin, että J.K.Rowling on tuotannossaan kertonut rohkaisevan tarinan erilaisuudesta, sen kanssa elämisestä, toivottomistakin vaikeuksista ja niiden voittamisesta. Jos hänen mielipiteensä loukkaavat, kannattaa ehkä kuitenkin tutustua myös hänen kirjoihinsa: niissä pääviestit ovat varmasti kaikille löydettävissä ja kirjailijalle voi niihin tutustuttuaan tehdä paremmin oikeutta.

***

I have been wondering some cancel-culture attacks against J.K.Rowling. In these attacks, there is some similar spirit than in attacks towards P.G.Wodehouse after he gave some interviews to the Nazi Radio during his capture in Germany. George Orwell later wrote a defence for him. I can understand the wartime propaganda effect, but my own time should not be under war conditions: we should better tolerate even those opinions that are against ours. J.K.Rowling has wrote inspiring, encouraging books to youngsters in difficult age, helping them to find themselves, or just to escape in a good story. She had done a good job there, and of course, she should have right to express her views and opinions like you and I.

Let’s Go Back to 1987!

Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.

Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.

Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen. 

Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme  ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti. 

Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.

Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle. 

Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:

”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”

***

My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.

To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:

”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”

Vihreä kuningas ja vaalijärjestelmä?

Greene King - Viheriä Kuningas - on suurpanimo - kaikki sen kotipaikassa Bury St Edmundsissa käyneet muistavat sieltä isot tuotantorakennukset. Englannin kuningashuoneessa näyttää siltä, että pitkäaikainen kuningaskandidaatti, Walesin Prinssi Charles, on pitkällisen sisäänajon jälkeen päätymässä valtaistuimelle. Lehdistö on jonkin verran viime aikoina pohtinut monarkin asemaa - hänellä ei ole periaatteessa poliittista valtaa. Niinhän varmasti kadunmieskin, tuo Claphamin bussin proverbiaalinen matkustaja, julistautuisi olevansa ”politiikan ulkopuolella” - joka määritelmä, jos mikä, on syvästi poliittinen. Prinssi Charles on jo nyt vaikuttanut vahvasti uskontopolitiikkaan, maatalouspolitiikkaan, kaupunkien rakennus- ja kaavoituspolitiikkaan - hän on siis laajasti kiinnostunut asioista, joka on aina huolestuttavaa varsinaisten poliittisten toimijoiden kannalta.

Asiassa ei varsinaisesti ole ongelmaa, mutta se ei tarkoita, ettei siitä voisi muodostaa sellaista. Prinssi Charles on tehnyt jonkin verran työtä ns. vihreiden arvojen eteen. Prinssihän on huomattava viljelijä ja on kantanut huolta kestävästä maataloudesta. Tämähän on kunnioitettavaa, mutta keskustelussa on vähän samaa kitkerää sävyä, kuin meikäläisessä Björn Wahlroosin keskustelussa demokratian tilasta. Keskustelijana on ns. väärä henkilö. En tiedä, miten Englannin vihreät suhtautuvat Charlesin rooliin asiassa - ei siitä varmaan heille haittaakaan ole. Ongelman ydin kuitenkin nähdäkseni on, että Englannin vaalijärjestelmä on sellainen, että Green Party ei kovin helposti ole saavuttanut jalansijaa first-past-the-post ehdoilla rakennetussa poliittisessa järjestelmässä. Suhteellinen vaalitapa olisi tuonut puolueen ajatukset paljon nykyistä laajemmin parlamenttiin ja paikallis- ja aluevaltuustoihin. 

Vaalijärjestelmästä huolimatta Vihreä Ajattelu on Englannissa levinnyt ja myös puolueen kannatus laajentunut vuosi vuodelta. Kuvituskuvassani vanhat puolueen johtajat Caroline Lucas ja Natalie Bennett ovat tarttuneet puolueen naisvaltaiseen maineeseen - tuttua myös Suomesta. Olen Caroline Lucasin taivalta seurannut jonkin verran - hän on legendaarisen Malvernin Girls’ Collegen kasvatteja, luonnonsuojelualueen reunalta. West Midlands on Greensien linnakkeita ja Lucasin siirtyminen Brightoniin laajensi puolueen kannatusta myös kaupunkialueilla.

Vaalijärjestelmän muutosta Englannin vihreät ovat ajaneet jo pitkään. 

https://www.theguardian.com/politics/2015/may/09/australian-born-leader-of-uk-greens-blasts-british-voting-system

Walesin ja Skotlannin vaalien sekajärjestelmät ovat saaneet vihreiltä kannatusta. He ovat myös olleet anti-brexit puolue, vaikka ovatkin EU:n demokratiavajetta arvostelleet. Skotlannin riippumattomuus on ollut myös heidän ajamiaan asioita. Kannattajakunta on varsin monipuolista, taustalta löytyy varmasti suomalaisittain tuttuja liberaaleja ja vasemmistolaisia, mutta myös konservatiiveja ja jopa kirkollisen Ekklesia-järjestön aktiiveja https://premierchristian.news/en/news/article/christian-politician-to-co-lead-green-party

Joka tapauksessa näyttää siltä, että Green Partyn kannatuksen kasvu, vaalijärjestelmän paineet ja kuninkaallisten ”maallistuminen” avaa puolueelle uusia mahdollisuuksia. Elinkustannuksien, energian ja ruoan hintojen kohoamisesta käytävä keskustelu tarjoaa myös tilaisuuksia tuoda vihreitä arvoja keskusteluun - menestyminen siinä debatissa ei tosin ole kovin helppoa, koska suuret puolueet pyrkivät vaalikarjaa kosiskellen syleilemään muodikkaita maailmanparannusaiheita kuoliaaksi myös omissa ohjelmissaan.

***

Green Party in the UK is the party of future promises. The current voting system is very much against them, but perhaps they are going to have their very own King Charles - nominally inpolitical person - but he can have his royal say on various dear issues shared by the Green Agenda as well. The situation of the small party is not too easy in the current system in England. In Scotland, the Greens are more powerful and also campaigned for Scottish independence.

Taisteleva Kirkko

https://www.cornwalls.co.uk/photos/celtic-cross-west-cornwall-425.htm

Tähän mennessä tapahtunut: 

Saarialueella, jota myöhemmin kutsutaan ”Englanniksi”, harrastetaan omituisia, nyt jo unohtuneita palvontamenoja. Niille tarjotaan vaihtoehtoja Irlannista käsin, sekä alueita valloittaneen Rooman valtakunnan kansalaisten toimesta. On aika, jolloin kristinusko etenee kolmella eritaustaisella rintamalla: Irlannin vaikutuksesta syntyneenä, Rooman armeijoiden mukana kulkeutuvana ja kolmantena Canterburystä lähtevänä erilaisena roomalaisena suuntauksena, nyt valtionuskontona ja Paavin hallitsemana. Whitbyn synodissa vuonna 664 asiat järjestyvät yhtenäisemmäksi: yhtenäiskatolisia kirkkoja ja erityyppisiä luostareita nousee kaikkialle. Henrik VIII irtaantuu paavin ohjauksesta Englannin kirkoksi: luostarit lakkautetaan, hänen jälkeensä katolisuus palaa valtaan, vain pian taas väistyäkseen. Anglikaaninen kirkko jatkaa eteenpäin, se jakautuu kohta saman katon alla kolmeen osaan: evankelinen Low Church on protestanttista linjaa korostava, eikä laita suurta painoa riiteille; High Church on enemmän katolista linjaa ja riittien merkitystä korostava; näistä kummastakin poikkeaa liberaalimpi suuntaus. Nämä kolme koria kätkevät sisäänsä rikkaan valikoiman kaikenlaista.

***

Jokainen, joka on perehtynyt suomalaisen kirkkohistorian kulkuun ja varsinkin herätysliikkeiden sekavaan historiaan kirkon tai kirkkojen sisällä, ei varmasti ylläty, että myös Englannin kirkon historia on niin monimutkaista, ettei varmaan Canterburyn arkkipiispallekaan ole aina ollut selvää missä mennään. Tein taustatutkimusta kotikirjastossani, josta tietenkin löytyi Beden kirkkohistoria ja myöhempi Neillin Anglicanism. Molemmat ovat hyviä lähteitä. Bedeä lukiessa täytyy muistaa, että hän on Voittoisan Kirkon historian kirjoittaja. Neill taas pyrkii kertomaan tieteellisemmin vastavoimien ja skismojen kautta. (Tämähän ei sinänsä suoraan tarkoita paholaisen toimintaa, vaan näkökulmien eroja kirkon sisällä - esimerkiksi Whitbyn synodin pääaihe oli, oliko irlantilainen vai roomalainen tapa määrittää pääsiäisen ajankohta oikea. Tästä saatiin iso periaatteellinen kysymys suhteessa paavinvallan tunnustamiseen.)

Nykykirkon tilan esittäminen ei ole kovin helppoa, onneksi se ei minua niin suuresti kiinnosta. Englannissa jotkut tuttavat valistivat minua, että anglikaanisen kirkon jako High Churchin ja Low Churchin kesken on todellinen: ero ei kuitenkaan ole niin suuri, että tarvittaisiin erilliset kirkot, tai että samassa tilaisuudessa eri suuntien edustajat istuisivat kirkkolaivan eri osissa. Ehkä kannattajat tunnistaa vaatetuksen konservatiivisuudesta tai hiusmalleista (Whitbyn synodissa silläkin oli merkitystä - Irlannin luostariveljien hiusmalli oli toinen Rooman veljiin nähden).

Mikä minua kiinnostaa eniten, on juuri tuo vanhin, huonoimmin tunnettu osa, josta saatava tieto on spekulatiivista eli arvailujen varassa. Kyse on vaiheesta, jolloin kelttiläinen, mietiskelevä kristillisyys piti saaren pohjoisosia lempeässä otteessaan. Keski-Maassa ja etelässä oli ehkä sotilasvallan vaikuttamia paikkakuntia, kuten ehkä nykyinen Bath (jonka lähteet olivat tietenkin luonnonuskon pyhiä paikkoja) ja marttyyrin mukaan nimetty St Albans, joissa oli kristittyjen yhteisöjä - niiden järjestys on arvailujen ja muutaman esinefragmentin varassa. Oli myös etelän piiri, joka oli suoremmin paavin vaikutuspiirissä, jonka haarakonttori oli Canterbury. Tämän jonkinlaisen tasapainotilan sotkivat viikinkien retket, jotka söivät erityisesti Irlannin piiriä ja ajoivat luostareita ahtaalle. Kun meidän historiassamme pakanoita käännytetään, Englannissa ulkopuoliset pakanat tulevat sotkemaan vakiintumassa olevia kristillisiä kuvioita. Kokonaisuutta on lisäksi hämärtänyt normannivalloitus 1066 lukien, joka vahvisti siteitä Roomaan ja pyrki syrjäyttämään anglosaksien kirkkorakennustaidetta omalla tyylillään.

Uskonto antoi levottomina, vaarallisina aikoina turvaa: sen menot olivat tärkeässä osassa elämänpiiriä, jossa virikkeet, eloonjäämistä lukuunottamatta, olivat vähissä. Kun ajat rauhoittuivat, kirkko ja sen hallinto valtasivat alaa, mahdollistaen nykyisen kirjavuuden - myös kirkon ulkopuolella. Haave yksinkertaisemmista ajoista elää silti meissä yhä. Myöskään kelttiläiset polut, joista Liisa Seppänen on kirjoittanut, eivät ole umpeutuneet. Hän kulkee pyhien ihmisten vanhoja jalanjälkiä nykyajan subjektiivisuudesta käsin. Kirjan idea on sympaattinen, mutta huomaan, että liian henkilökohtainen ote aiheeseen tuntuu tympäisevältä. Kun varsinaiset päähenkilöt ovat vaipuneet kiehtovaan aikojen yöhön, kertojan liiankin arkipäiväinen todellisuus vie voimaa itse eläytymiseltä, jossa ollaan perimmäisen sanoman äärellä. Miksi olemme täällä? 

Yksi selkeimpiä vastauksia kirkkohistorian ongelmiin Englannin kohdalla lienee kuunnella William Byrdin, John Tavernerin ja Thomas Tallisin messu- ja palvelustuotantoa. Niistä on tullut konserttikappaleita, mutta ne ovat yhä saman hiljentymisen asian äärellä. Niissä taisteleva kirkko on laskenut aseet ylistykseen ja avautuu ikuisuutta kohti - näin kuuluukin tehdä.

Sources:

https://www.churchofengland.org/news-and-media/media-centre/history-church-england

https://www.history.com/topics/british-history/church-of-england

https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Britain

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/seurustelee-kelttien-kanssa

***

The history of English church is complicated: a rich melange of Celtic, Roman and Popish influence and later development to take distance to all that: the High Church, the Low Church, the liberal views. My interest is in the earliest history and few facts we know about it. Bede, of course is the official guide to that all, but he was a man of Rome, after all. The lost and overgrown paths of Celtic Christianity are very interesting, and how those Christians arranged their churches under the Roman rule. Some balance for development is to be found in the golden age of English church music: Taverner, Byrd and Tallis.

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.

Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.

Jotain uutta kotirintamalta

 

Photo sources: History.com and DW.

Vaikka Venäjän pörssi on ollut rajoitetusti auki, tiedämme, että johtajien kurssit ovat olleet liikkeessä. Ukrainan kansasta on tullut legenda kansakuntien joukkoon sen osoittaessa päättäväisyyttä naapurinsa omituisen sorto- ja valheretken edessä.

Myös muutamalle Vapaan Maailman edustajalle sota on merkinnyt tervetullutta profiilin nostomahdollisuutta. Joe Biden, tuo Sleepynäkin tunnettu, on saanut otteisiinsa haukkamaisuutta, joka pukee häntä. Mutta suurin voittaja on ollut Boris Johnson, joka on ollut hätää kärsimässä sekavan hallintonsa kanssa. Suuren esikuvansa, Churchillin, tavoin sota on kuivannut poliittisen tuskan kyyneleet Johnsonin silmistä - hänen otteissaan ja puheissaan on pitkästä aikaa ollut elähdyttävää päättäväisyyttä, retoriikkaa on ammennettu samasta eettisestä lähteestä kuin Churchill - joka oli syntynyt johtamaan kansakuntaa sodan vaikeina hetkinä.

No, Boris on kaukana kriisipesäkkeistä, eikä talojen rappaus karise pommien vuoksi Lontoon kaduilla. Oligarkkien kimppuun onkin voitu käydä sellaisella päättäväisyydellä, että katsoja unohtaa, että ongelma on pitkälti itse aiheutettu. Tässähän suhteessa meillä suomalaisilla ei myöskään ole ihmeemmin pullistelemista - kauppa ja raha ovat meillekin kelvanneet. 

Britit tuntuvat toipuneen vanhoista sotavammoistaan hyvin: kerrankin on varmasti moraalisesti oikeutettua  sotaponnistelujen tukea tarjolla. Englannin lehdistö on myös tyydytyksellä todennut Suomen mainion Nato-kelpoisuuden, osaavaa reserviä on, arktisen ilmaston erikoistuntemusta, lentokykyä ja tykistöä, joita britit ovat perinteisesti arvostaneet. Niiden yli on mennyt vain perinteisen brittilaivaston henki: riehakas poikamaisuus voiton hetkellä ja samalla myös hiljentyminen vastustajan tappion vuoksi. Toisen menestys on merkinnyt toisille uppoamista meren syvyyksiin.

Emme tiedä miten kauan kriisi kestää, mutta on selvää, että kotimaan poliittiset vaikeudet palaavat, kun maailmanpolittinen tilanne helpottuu. Niin kävi Churchillille ja niin käy Borikselle. Cummings janoaa kostoa, yleisö alkaa jo muutaman viikon jälkeen menettää mielenkiintoaan Ukrainan kriisiin. Viisasta vaimoa tarvitaan lohduttamaan. Häviö on demokraattisen politiikan valitettava kääntöpuoli ja se pitää kantaa kunnialla. Mutta se on pohjimmiltaan reilua peliä, vaikka ei aina tunnu siltä.

***

Churchill and Boris Johnson have got some positive impact from the war during their political career - one can say that they were saved by the conflicts - their personalities and language find some extra spark from difficult times - for temporary effect, I suppose. It is good both did find a graceful, wise wife to guide through some inevitable political miseries, so typical to the Western Democracies - wifes and political miseries are the salt and the backbone of everything, and we should be so pround of them!

UK & Ukraina!

Photo: The Observer.

Venäjän katastrofaalinen sotaretki Ukrainaan on vasta alkanut. Koskaan inhimillisen konfliktin historiassa näin nopeasti ei ole selvinnyt mistä on kyse. putin on tehnyt järkyttävän virhelaskelman ja on onnistunut yhdistämään omat ”vastustajansa” ennennäkemättömällä tavalla. Hänessä ei ole ollut miestä nousemaan tankkien päälle, vaan hän on viihtynyt alimmaisissa maanpaikoissa. Nato voimistuu, EU yhdistyy, Boris Johnson näyttää vahvemmalta kuin aikoihin, Lontoossa alkaa oligarkkien siivous ja omaisuuksien takaisinotto. Painajainen tuntuu Kremlille hyvin Götterdämmerung-henkiseltä.

Ukrainan presidentin, sankarillisten vapauden ja demokratian puolustajien sanavalmius ja urhoollisuus eivät ole jääneet huomiotta. Brittilehdistö on rakastanut lentäviä sutkautuksia ja herkutellut kuvilla tuhotuista venäläisistä saattueista - sellaisella graafisuudella, että meikäläinen lehdistö on empinyt. Britit tuntuvat hyvin sisäistäneen 14.3.1940 Mannerheimin päiväkäskyn, jossa viholliset tuijottavat särkynein silmin tähtitaivaalle. 

Johnson ja Liz Truss ovat saaneet näyttää olevansa ainesta, joka syttyy kovina aikoina. On varmasti tervetullutta karistaa kotimaiset harmit vähäksi aikaa ja katsoa minkälaiseksi uusi Eurooppa alkaa muodostua ja kuinka pitkään konnakopla pitää sijaansa Kremlissä. On myös ollut mukava nähdä, että Johnson on pystynyt ihan oikeasti haastamaan EU:a pakotekilpaan pahan valtakuntaa vastaan - Churchillin ja Thatcherin hengessä.

***

It is a disastrous war for putin! If he had a script, it has been burned many times with Ukrainian heroes and their resolute fight for their democracy - the Britons have been enthousiatic, like so many others, of President Zelenskyi and his countrymen and - women constant bravery - and their excellence with strong words! As if the best part of Churchill and Thatcher tradition feels to have lightened these otherwise dark days in Ukraina. Prime Minister Johnson has found back his resolute mind and the oligarks in London feel safe no more. God Save Ukraine!

Loyality is my middle name - Camilla tukipilarina

Photo source: The Times 7.2.2022

En ole kuninkaallisten ystävä. Siitä huolimatta ihastelen kuningattaren päättäväisyyttä ja lujuutta. Hän on myös pikku hiljaa vuosikymmenien aikana lämmennyt Camillalle ja antoi hänen asemalleen poikansa puolisona viikonloppuna merkittävän tunnustuksen. Olen kuningattaren kanssa täysin samaa mieltä - Camilla ansaitsee arvostuksen.

Camilla on ollut sitkeä, päättäväinen ja tehnyt kärsivällistä imagonsa rakennustyötä tavalla, josta mikä tahansa poliittinen puolue olisi ylpeä. Hän on voittanut lokakampanjat ja yliampuvan Diana-kultin kivikot: common sensen ja brittiläisen huumorin ruumiillistumana hän on tehnyt erinomaista työtä. Hän on tukenut puolisonsa epävarmoja kohtia ja lieventänyt luontevuudellaan monta kipupesäkettä. Tässä hän on lojaalisti palvellut sitä, minkä on uskonut olevansa maansa parasta. Hänellä täytyy olla erinomainen suhteellisuudentaju ja veikkaan, että hän olisi hovin hemmotellusta väestä kaikkein hauskin keskustelukumppani. On traagista, että Charlesin ja Camillan liitto venyi niin pitkälle, mutta ehkä tämän päivän harmonia ei muuten olisi ollut mahdollinen.

Kuninkaallinen pari rinnastuu juuri nyt Boriksen ja Carrien liittoon, joka uhkaa viedä mieheltä pääministerin paikan. Carrieen on kohdistunut jo vuosia valtava paine, jota on Cummingsin lisäksi nostanut tuore Lordi Ashcroftin analyysi siipasta. Hänet leimataan kulissien vallantavoittelijaksi, joka on sotkenut Boriksen ajattelukyvyn ja itsetunnon - kummalliselta tuntuisi, että valtakuntaa johtaisi vihtori, joka pelkäisi kaikkein eniten vaimonsa mielipidettä.

Kun Camillan toimet ovat tukeneet Charlesia hänen hankalissa tilanteissaan, näyttää kuitenkin, että Carrien sisustusratkaisut, henkilövalinnat ja hurmaava kyky järjestää juhlia ovat vieneet pääministerin varsinaiseen liemeen, jossa varsinaisiin juokseviin asioihin jää vähän aikaa. 

Hyökkäyksiä Camillaa ja Carrieta kohtaan on leimattu ihmisvihaksi, mutta ehkä osuvampaa olisi puhua sen erityisestä alalajista, naisvihasta. Kummankin henkilön kohdalla täyttyy myös kummallisen brittiläisen kulttuurin erikoispiirre: naisen vaikutusvallasta yhtäaikaa kauhistutaan ja tirkistellään peeping Tomin tavoin hänen seksuaalisuuttaan varsin härskisti. Yhteiskunta näyttää tässä vanhanaikaisia, sovinistisia kasvojaan - juuret menevät kuningatar Victorian kaudelle ja jopa Elizabeth I:n aikoihin saakka. Thatcher tunsi tuon yhteiskunnan täydellisesti, eikä antanut sen häiritä omaa jyräämistään - hän oli montaa miestä miehekkäämpi - sitä ei ole vieläkään annettu anteeksi - tosin osa juuri tämän piirteen vuoksi on ollut häneen pohjattoman ihastunut. May pääministerinä oli lakonisempi - hän jäi asiallisuudessaan ajan hengen alle - jolle nyt odotamme seuraavaa ratkaisua viimeistään vaaleissa.

Mutta eläköön Camilla pitkään! Hän vakaana, maanläheisenä ja salaa ilkikurisena ihmisenä on täsmälleen sitä, mitä Britannia juuri nyt tarvitsee: huumorin, hengen lentoa, arkijärkeä ja tavallisuutta, sekä aitoa, monessa tulessa ja liemessä koeteltua tunnetta, jonka ilmaisuja ei olla ensimmäisenä päästämässä parrasvaloihin. Hän on käyttäytyvä, ajatteleva, huvittunut ihminen - joka osaa tunnistaa läheisyyden ja etäisyyden juuri oikeassa suhteessa. Jopa minun kaltaiseni antimonarkisti joutuu Camillan edessä myöntämään, että ehkä monarkialla Britanniassa on sittenkin toivoa.

***

I think Camilla is the real asset after the Queen in the Royal Britain. May She Live Long, supporting her husband. I also hope that the British society, high and low, might some day learn how to better behave towards the fairer sex. 

Kirkkofriikkien matkassa - A Band of Churchcrawlers

Vastustin pitkään facebookin jäsenyyttä. Mukana olen ollut kohta kaksi vuotta. Tämä blogini on jäsenyyttäni huomattavasti vanhempi. Facebook on ollut kuitenkin tehokas verkottaja - levyharrastukseeni, mutta erityisesti Englannin katedraaleihin ja kirkkoihin liittyen. Churchcrawlers - kirkkobongarit - ovat myös facessa kohtuullisen iso yhteisö. 

Yhteisö jakaa kuvia ja kokemuksia kirkoista. Osa paikoista on todellisia arkkitehtuurihelmiä, osa sijaitsee uskomattoman kauniissa maisemassa, osa kirkoista on vaatimattomia, tavallisia, osa hylättyjä, joihin on päässyt sisälle vain erikoiskonsteilla. On kirkkoja, joiden kunto on heikko, tai jotka on restauroitu ja pidetty hyvässä kunnossa. On paikkoja, joilla on tarjota ihmeellisiä taideteoksia, kauniita rakennuksen osien suhteita ja yksityiskohtia - sekä sellaisia, jotka ovat vailla mitään erikoisuuksia, vain yhteisön tärkeitä ja rakkaita paikkoja. Yhteisössä vallitsee, kuten somessa helposti, yksimielisyys ja tyytyväisyys harrastuksesta - hieman yllättäen uskonnollisuus ei juuri näy - ellei se sitten ole juuri samanmielisyydessä ja yhteenkuuluvuuden tunteessa - siunauksia ei toivotella, mutta hyviä kuvia peukutetaan ahkerasti. 

Olen tutustunut muutamaan mukavaan tyyppiin, joita voisin tulevaisuudessa tavatakin jollain Englannin matkalla. Kotikentällä kohdattaessa heissä voi olla sukututkijan charmia - hyvänä päivänä intohimoa ja rakkautta yksityiskohtiin jaksaa kuunnella innostuneesti, pilvisempänä päivänä varmasti raja tulee jossain kohtaan vastaan.

Ryhmässä on ihmisiä, jotka ovat systemaattisesti kiertäneet paljon paikkoja, ottavat laadukkaita kuvia ja jakavat paljon historiatietoa kohteista, jopa niiden muutoksesta. On niitä, jotka esittelevät paikkoja vähemmän systemaattisesti, vaatimattomasti, hiljaisemmin, painaen persoonaansa taka-alalle. On yllättävän paljon ihmisiä, jotka vain peukuttavat toisten julkaisuja ja sitäkin harvoin. Heilläkin on varmasti jokin syy olla osana ryhmää. Silti usein huomaan miettiväni, mikseivät he voi jakaa vaikka kuvaa omasta lähikirkostaan, vaatimattomastakin - ja sanoa yksinkertaisesti, että tämä on minun rakas kirkkoni. Sellaiset päivitykset ovat minusta hienoja. Monesti haluaisin kysyä omasta kuvastani pitävältä, mikset sinä ole julkaissut mitään?

Kirkkojen päätehtävä on tarkota uskonnon harjoittamiselle puitteet, ne ovat palvelusten paikkoja, yhteisön kohtaamispaikkoja ja henkilökohtaisen hiljentymisen tyyssijoja. Ne ovat myös lepopaikkoja edesmenneille.  Näiden lisäksi niissä on paljon kerrostumia maan, paikkakunnan ja henkilöiden historiasta. Tieto, että rakennusvaiheisiin on vaikuttanut normannivalloitus, viikinkien retket, musta surma, kuninkaan politiikka - antaa perspektiiviä. Omaan elämään ja sen asioihin voi tulla vuosisatojen mittakaava; jopa koko maan kohtaloon voi holvien alta saada erilaisen näkökulman. Kokemukseen rakennuksesta vaikuttaa myös vierailun luonne, käykö sen kiertämässä läpi toimitusten ja tilaisuuksien ulkopuolella, vai istuuko paikallaan pidemmän aikaa ja antaa katseen syventyä eri yksityiskohtiin.

Olen taltioinut valokuviin kirkkojen sisä- ja ulkotiloja kohtuullisen paljon. Pyrin ottamaan hyviä kuvia, mutta huomaan, että yksityiskohtia voisi poimia enemmän. Yleiskuvat kertovat, että kohteessa on ollut kiire. Hiljentyminen kasvattaa tarkkaavaisuutta ja antaa pohdinnalle mahdollisuuden. 

Valitsin tähän kaksi kuvaa Riponin leprakappelista. Se oli kiinni ja haimme avaimen entisestä köyhäintalosta (almshouses). Kirkko on aina tehnyt sosiaalityötä ja huolehtinut myös sairaista. Pieni kappeli oli vakuuttava paikka, ehdottomasti käynnin ja hetken hiljentymisen arvoinen.

Pidin kovasti tästä nuoren tutkijanaisen tekemästä kirkkobongarin kymmenestä käskystä:

https://hisdoryan.co.uk/the-10-commandments-of-church-crawling?unapproved=11265&moderation-hash=1100045b093577bcdb3950d03b3c27a0#comment-11265

***

Like trainspotting, churchcrawling is quite popular in England. I have been a church enthousiast, even without knowing the term. With facebook, I have joined some groups of friends of English churches and Catherdrals - these are funny little groups, with a lot joy of sharing good pictures and experiences in various parts of the island. The link above is a very good and practical guide to church visiting - the 10 commandments for that!

The Leper Chapel, Ripon, Yorkshire.

Pääritkö parasta? Ylähuoneen asioita.

P.G. Wodehouse-suomennosvalikoimassa Pip pip, Sir on mainion Paavo Lehtosen, suomentajan, verraton esipuhe. Hän lainaa siinä Oscar Wildea: ”Päärit ovat parasta, mitä Englannin kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut.” Ulkomaille syntyi Lehtosen mukaan aristokraatti-briteistä kummallinen kuva, jossa aatelisarvot ovat ostettavissa, eksentrisyys ja tietynlainen porvarillisuus löivät kättä, sikojen pitäminen saattoi olla säätyläiselle kunnia-asia, eikä säätykiertoonkaan suhtauduttu turhantarkasti. Tästä kaikesta Wodehouse ammensi kirjoihinsa aineksia lähes ehtymättömästi.

Vaikka Lehtonen toteaa, ettei Wodehouse ole realistinen kirjailija, emme voi väistää tosiasiaa, että Britannian parlamentin ylähuone - House of Lords - on yhä olemassa ja päärinarvoilla käydään poliittista kauppaa näinäkin päivinä. Vaikka alahuoneen - House of Commons - koko on rajoitettu  650 edustajaan, jotka kattavat koko valtakunnan vaalipiireillään, joita David Cameron huonolla menestyksellä yritti rajoittaa 600 kappaleeseen, on hämmentävää lukea, että ylähuonetta ei ole rajoitettu - määrä on vaihdellut useilla sadoilla henkilöllä vuosien aikana. Cameronin aikana hurjinta kehitystä jouduttiin suitsimaan - pääministeri itse ei ollut niinkään rajoittamassa päärien määriä. Nytkin luku on korkealta tuntuva 783 edustajaa - jotka eivät nauti palkkaa, mutta saavat päivärahat ja kulukorvaukset sekä kruunun työhuoneen käyttöönsä. Paikkamäärä ei kokouksissa aina tietenkään realisoidu, poissaoloja on. Sivumennen sanottuna, brittien väheksymässä Euroopan parlamentissa paikkoja on vaivaiset 705. Juontuuko brittien käsitys Euroopan parlamentista ”norsujen hautausmaana” heidän kokemuksiinsa omasta House of Lords-instituutiostaan?

Myös Boris Johnson on ollut liemessä viime päivinä perinteisen päärisuhmuroinnin kanssa. Kun periytyvistä paikoista on luovuttu, sitäkin enemmän punaisille penkeille (alahuoneen penkit ovat vihreät) pääsystä on tullut kuumaa poliittista kauppatavaraa. Ylähuoneeseen muuten kuuluvat myös piispat. Hengellinen sääty on paikalla virkakautensa, maallisemmat kollegat taas ovat pääosin elinkautisella komennuksella - for life.

Walter Bagehotin, suuren yhteiskunnallisen journalistin, mukaan parlamentti jakautui kahtia: tehokkaaseen ja hienostuneeseen osaan. Edellisen tehtävä oli hallita maata ja toinen taas keskittyi vaikutuksen tekemiseen. Tämä jälkimmäinen tuntuu jonkinlaiselta feodaaliselta jäännökseltä, jos kuningashuoneesta joskus luovutaan, vaikuttava ylimystön kamari varmaan menee samalla. Rooli alahuoneen lakien tarkistuksessa ja käsittelyn viivästyttämisessä tuntuu kummalliselta: varsinaista hylkäysvaltaa ei ylähuoneella ole demokraattisemmassa alavirrassa syntyneihiin tuotoksiin. Bagehot ajoi Englantiin perustuslakia, mutta sitä ei ole maahan edelleenkään luvassa.

https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Lords

Itse House of Lordsin sivut ovat hyvin vastuisiin keskittyneet: sieltä on turha hakea Wodehousen kuvaamaa matkailullista viehättävyyttä. Keskusteluja, asioita, pääsee seuraamaan korostetun helposti: avoimuus on kunniassa. Jokainen kadunhenkilökin pystyy muodostamaan käsityksen onko toiminta rationalisuuden sfääreissä. Kuuntelin pätkän tuoreesta keskustelusta: effectiveness - tehokkuus - toistui vanhan Lordin puheessa useasti, tietenkin hienostuneesti intonoiden.

https://www.parliament.uk/business/lords/

Ylähuoneessa voi olla tietynlaista matkailullista potentiaalia. Onhan meidänkin Ritarihuoneemme suhteellisen ahkerassa edustuskäytössä. Kyllä Englannin eksentrismiä voisi jalostaa myös matkailuvaltiksi Wodehousen hengessä. 

***

House of Lords is a great British institution, according to Bagehot - its purpose is to impress, and it rarely fails. Wodehouse as a writer, was as well very fond of Peers. To other countries, the institution itself is quite exotic - without limitations to the number of persons in the Upper Chamber. However, its internet pages and discussions are open to everyman to judge. 

Yksi ohi muiden - First past the post - vaalijärjestelmä

Source: Sky News. 

Miltä sinusta tuntuisi, jos äänestysalueesi olisi varsin pieni ja siltä valittaisiin vain yksi edustaja, joka kerää suurimman äänisaaliin? Periaatteessa kunnallisvaaleissa näin voisi ollakin, mutta itse en luota, että asuinalueeltani löytyisi ehdokas, joka ajaisi yleisesti parhaiten niitä asioita, joita haluaisin edistettävän. Toisaalta voisi olla kiehtovaa tavata meidän miestä tai naista kylätalolla säännöllisesti ja kysellä, miten hän edistää piirimme asioita - ja tietenkin välittää ideoita.

Näin kuitenkin Britannian malli toimii, sekä paikallisvaaleissa, että parlamenttivaaleissa. Järjestelmä suosii isoja puolueita - pienillä puolueilla ei ole samanlaista mahdollisuutta saada ehdokkaita läpi kuten meidän suhteellisessa vaalitavassamme, jossa ääntenlaskun edetessä pienten puolueiden mahdollisuudet kasvavat. On harvinaista, että Britanniassa paikka menee pienelle puolueelle, mutta ei se mahdotontakaan ole: Vihreät ja  Liberaalit voivat tuottaa paikallisia yllätyksiä.

First-past-the-post - järjestelmää on viime aikoina jonkin verran arvosteltu poliittisen kentän polarisaatiosta - aivan oikein, sillä vahvin ehdokas jyrää siinä muut, joille aikanaan tarjotaan revanssia. On alueita, joissa sininen tai punainen väri istuu perinteessä ja liukumaa toiselle puolelle ei juuri esiinny, vaikka politiikka ei miellyttäisikään. Pienille puolueille suunnatut protestiäänet menevät järjestelmässä kirjaimellisesti hukkaan. Kummallisempi viime aikojen piirre on ollut Labourin (Whigs) anemiaa hipova kyvyttömyys kerätä kannattajia valtapuolue Konservatiiveihin (Torys) pettyneistä. Vaikka Boris Johnsonin hallituskausi ei ole ollut mikään kovin ihmeelliseltä vaikuttava menetystarina, sen kannatus on vaihtoehtojen puutteessa ollut varsin hyvä. Vaalijärjestelmän uudistuksissa seurataan tarkasti, palveleeko tilanne omaa ”red wall” tai ”blue wall” peruskannatusseutuja. Valtapuolue voi myös suomalaisittain yllättävän vapaasti valita itselleen mahdollisesti suotuisimman vaaliajankohdan - sitä on veikkailtu jopa ensi vuoden alkupuolelle. Korona-aika toi tämän Suomeenkin, tosin väliaikaisesti - kuntavaalien siirrosta käytiin melkoinen keskustelu, jossa myös poliittisia tarkoitusperiä kyseltiin.

Heikoinkaan vaalijärjestelmä ei kykene estämään pätevien ehdokkaiden valituksi tulemista, tai jos estää, demokratia on toiminut. Kuitenkin käytännössä kaksipuoluejärjestelmä polarisoi poliittista keskustelua: omaa leiriä puolustetaan pidempään, omasta piiristä pidetään mustasukkaisesti kiinni kuin reviiristä. Konsensustyyppistä toimintaa on vähemmän ja vastakkainasettelua enemmän. Huumoria rakastavat britit jäävät helposti koukkuun nokitteluun ja keveisiin heittoihin vastustajan suuntaan - poliittisen sisällön kustannuksella. Suomessakin keskivertoäänestäjällä alkaa olla vaikeuksia seurata keskusteluja vaalien alla - tietävätkö kaikki, mistä vastuista hyvinvointialuevaaleissa äänestetään? Toivottavasti. Mutta ainakaan Brexit-äänestyksessä brittien sisältötaju ei vakuuttanut - sen verran yllätyksiä on tullut.

Yllättävää on, että EU-parlamentin brittijäsenet valittiin listavaalilla - äänestettiin vain puoluetta, joka sitten kokosi mieleisensä listan läpi päässeiden määrää vastaavasti. Tälläkin on voinut olla osuutensa, ettei suuri yleisö Britanniassa kokenut Unionia omakseen. 

https://www.parliament.uk/about/how/elections-and-voting/voting-systems/

***

Finnish and British voting systems are fairly different. In Finland, proportional system allows greater variety of parties selected to local councils, to the Parliament and to the councils of newly established Wellbeing Services Counties. Is this a better way to build political trust? Both countries have political challenges, but perhaps Finnish discussion is not so polarised as current situation in the UK. Understanding the contents of the current politics is not either easy for a common person in both countries.