Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjat - Books. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjat - Books. Näytä kaikki tekstit

lauantai 4. helmikuuta 2023

Englanti, joka oli, on ja on oleva

Tapasin ihmisen, joka halusi saada hyvän uutisen Englannista. Vastasin siihen, että maa on kaunis, vihreä ja miellyttävä, ihmiset kohteliaita ja urheita. Se sama Englanti, jota rakastamme, on elossa, se jää helposti päivän uutisvirran alle, eikä saa pidättyväisyyttään ääntään kuuluville. Eikä aina haluakaan, näin on hyvä: otetaan päättäväinen asento ja suunnataan kulku vihreille kukkuloille, tuulen ajaessa pilviä, sateen ja auringon vuorotellessa. 

Kulkija sanallistaa mielessään kokemuksiaan siinä määrin kuin pystyy tai on tarpeellista. Ihmisen kokemuspiiri on aika pieni. Muutama ihminen mahtuu seisomaan Glastonburyn Tor-kirkon jäännöksen alle. Se kohoaa vakuuttavasti suuren kukkulan päältä. Puut reunustavat ja jäsentävät muodostelmaa, joka erottuu kaukaa ja yhdistyy peltoihin, vesiin ja toisiin kukkuloihin, joiden välisiin laaksoihin on muodostunut kyliä ja kaupunkeja. 

Meillä voi olla tarve ikuistaa näitä kuviksi, mutta se onnistuu harvoin kunnolla. Voi tuntua, ettemme pääse niihin niin lähelle kuin haluaisimme. Rajoituksen ei pidä antaa harmittaa (kirjoitan nyt itselleni), vaan ajatella, että nuo puut, kukkulat, maisemat ovat minussa ja niissä on jotain ikuista, joka tulee säilymään aina. Ehkä on joku tapa joskus, että ne kaikki kerran ovatkin isossa kuvassa yhtä, tasapainossa ja minä sen osana.

Sama asia on myös ihmisten ja asioiden kanssa, voi keskittyä hyvään kaunistelematta, tunteilematta ja toivoa sen laajenevan. 

T.S.Eliot hakee mielestäni samaa kokemusta polveilevassa runossaan Little Gidding. 

http://www.columbia.edu/itc/history/winter/w3206/edit/tseliotlittlegidding.html

Runon ydin on kuitenkin selkeä. ”England is.” Englanti on. Meidän tarvitsee vain se löytää sieltä missä se on.

***

Somebody asked for a positive news about England. I derived the positive, almost Gospel-like news from T.S. Eliot and his poem Little Gidding - ”England is.” And it is pleasant and good.

lauantai 20. elokuuta 2022

Mitä teen täällä? - What am I doing here?

Bruce Chatwin on kohtuullisen unohdettu kirjailija. Hänen matkaesseekokoelmaansa, jolta otsikkoni on lainattu, ei ole koskaan suomennettu. Lause on silti hyvä ja jokaisen matkailijan pitäisi se kysyä itseltään, mielellään muutamia kertoja matkan aikana. Mikä on perimmäinen syy, miksi matkustan? Haluanko nähdä, kokea, vai onko poispääsy tutusta ympyrästä tärkeämpi? Äärimmäisyyskohteiden ystävät tarjoavat syyksi klassikkoa ”Koska se oli siellä.” Maapallomme ei välttämättä kestä enää lähestymistapaa, jossa ihmiset haluavat käydä kaikilla vuorenhuipuilla, vierailla kaikki maat ja raahata kolopallovehkeensä kaikille merkittäville kentille.

Olen kirjoittanut blogiani kohta viidensadan jutun verran. Kun korona-aika alkoi, liityin samalla facebookin jäseneksi. Lukijamääräni kasvoivat vuodeksi. Nyt näyttää siltä, että lukeminen ei ole kovin suosiossa, eikä kirjoittaminenkaan. Kuvamateriaali ja vitsit, koirapostaukset ovat kunniassaan. Olen kirjoittanut täällä aiheista, joista olen itse ollut kiinnostunut. Olen väsynyt Brexitiin ja Britannian sekavaan politiikkaan. Se on kyllä kiinnostavaa, mutta lopputulokset ovat liian ennakoitavia. Arvostellaan tuleen joutuvia poliitikkoja ja pilkataan heidän ratkaisuehdotuksiaan päivänpolttaviin ongelmiin - esittämättä itse mitään rakentavaa vaihtoehdoksi. En elättele illuusioita, että toinen puolue ratkaisisi ongelmat - sama jatkuu, ehkä vielä pahempana.

Aion jatkaa kirjoittamistani ja itsetutkiskeluani. Käsitykseni Britanniasta on syventynyt kirjoittamisen myötä: on eri asia kirjoittaa, kuin vain miettiä ja keskustella. Vasta kirjoitettuna jotkut asiat saavat hahmonsa. On asioita, jotka ovat säilyneet tuoreina, sekä asioita, jotka tuovat mieleeni tätini hänen sairautensa loppuvaiheessa. En enää saanut häneen sanallista yhteyttä ja jouduin peilaamaan häneen vain omia muistojani. Se on menetyksen ensimmäinen, jo peruuttamaton askel.

Jouluna tulee kolme vuotta siitä, kun olen viimeksi Englannissani käynyt. Uuden matkan suunnittelu on alkanut. Se on vanhenevan ihmisen matka, riskitön, takuuvarma. Tuttuja paikkoja, joita täydentävät muutamat varman päälle valitut uudet kohteet. Ranskan matkalla ajoimme yhden taulun perässä Epinaliin: kaupunkiin tutustuminen tuli Georges de la Tourin Job-maalauksen tutkimiselle kaupan päälle. Nyt haaveilen lopultakin käyväni Shobdonissa ja Fairfordissa. 

Jos matkustamisessa on jotain mysteeriä, se liittyy siihen, miten mielipaikkamme valikoituvat. Harva joutuu sattumalta Lontooseen - mutta näin tapahtuessa, joku voi siihen intensiivisesti ihastua jostain syystä. Useimmat hankkivat jotain tietoa etukäteen ja haluavat kokea jotakin siitä paikan päällä - oli se sitten kuuluisa Fish&Chips ravintola, Paddingtonin rautatieaseman kuviteltu raide, dinosauruksen ennallistus, Rosetten kivi tai Abbey Road.

Kuvaparini on West Burtonista. West Burtonissa ei ole periaatteessa mitään kiinnostavaa. Se on syrjäinen kylä, jossa keskusaukio ja kukkuloita, pieni, mutta kiukkuinen purontapainen. Näin kuvan paikasta James Herriotin maisemien kirjasta. Vaikutelma oli houkutteleva, vaikka ihan sitä en ole tavoittanut käynneilläni - olen käynyt siellä kahdesti. Löysin saman keskusaukion ja huomasin, että alkukuvani esittää siitä tiukan rajauksen. Sain bonuksena avaramman näkymän kyläkeskukseen, jalkapalloa pelaavat koululaiset, elämää nähneen pub-isännän, teehuoneen, puron. Kukkulat sykähdyttivät paikan päällä vielä enemmän: mutkittelevaa tietä, WEST BURTON-kylttiä ja lämmintä vastaanottoa maisemaan on vaikea kuvailla. Saatan käydä siellä uudestaankin. Syitä on monia: Onko tuo puu, puro, teehuone ja pub paikoillaan? Onko keskusaukio siellä yhä? Vieläkö kukkulat saartavat tämän kaiken? Eiväthän ole menneet oikaisemaan tähän rauhan tyyssijaan johtavaa tietä?

***

West Burton is not London, there is less to see, but it has the same kind of friendly intensity. I found the village from James Herriot’s Yorkshire and never regretted visiting it. Perhaps I will go there again, doing the third visit. It is worth it - very special with nothing special. Hope they will not change a hair for me.





torstai 21. heinäkuuta 2022

In defence of J.K.Rowling - J.K.Rowlingin puolustus

J.K.Rowling photo from Wikipedia

En koskaan ole saanut loppuun Harry Potter-sarjaa: luin viidennen kirjan ja keskeytin siihen. Kirjat olivat paisuneet, muuttuneet kaavamaisiksi ja jännityselementtiä venytettiin liiaksi. Parhaaksi jäi mielestäni ensimmäinen osa, Viisasten kivi. Siinä hahmotellaan perusteemat, liikutaan todellisuuden ja velhouden rajapinnassa kiinnostavasti. Viisikoilta ei kukaan aikanaan odottanut mitään suuria yllätyksiä: Pottereissa vaatimus entistä kovemmista taioista kasvoi jatko-osien myötä.

Nirsoilustani huolimatta Harryn hahmo on varmasti monelle nuorelle lukijalle juuri innostava silla tavalla kuin kirjoittaja on tarkoittanutkin. Nuori poika kasvaa syrjittynä ja väärässä ympäristössä, vain tullakseen täydellisesti yllätetyksi omasta alkuperästään. Hän saa oikeudenmukaisuutta, kavereita ja kiinnostavia haasteita. Harryn tarinassa on ammennettu monista lähteistä Salaisesta puutarhasta Tolkieniin. Hänen tarinastaan saa kehitysikäinen rohkeutta ja rohkaisua omaksi itsekseen kasvamiseen, pystyy käsittelemään kiusaamisen, porukoitumisen ongelmia, koulumaailmaa kummallisuuksineen, aikuisten outoa olemusta. Tarina on myös ilman edellämainittuja ominaisuuksia myös viihdyttävää ajankulua, josta voi tykätä häpeilemättä: muitakin faneja löytyy.

En tunne mitenkään hyvin transasiaa, jonka silmätikuksi Rowling on kommenteillaan joutunut. Aluksi ajattelin, että kohulla haluttiin vaan nostaa aihepiiriä hetkeksi esille Rowlingia hyväksikäyttäen, mutta se on vellonut uutisissa pitkään. On hämmentävää, että kirjailija, jonka teokset tuntuvat monille elämänsä kanssa kipuilevalle nuorelle merkitsevän todella paljon, halutaan rajata yhtäkkiä paarian asemaan parin kommentin vuoksi. Paine asiassa on johtanut naurettaviinkin tuloksiin, viime päivinä huispausyhdistysten nimien muuttamista on pohdittu kirjailijan kommenttien vuoksi. Jos suuttumus on tuota luokkaa, ehkä olisi parempi pidättäytyä huispauksesta ylipäänsäkin, onhan se juuri kyseisen kirjailijan keksintö.

Kiista on mielestäni jo saavuttanut samat mittasuhteet kuin P.G.Wodehousen kohdalla - hän joutui julkisuuden tulilinjalle päätyessään saksalaisten sotavangiksi ja antaessaan varomattoman haastattelun natsi-propagandakoneiston käyttöön. Sinänsä harmittomasta radiorupattelusta saatiin vedettyä syvempiä ja pitkälle meneviä tulkintoja - paheksuntaa, osin aiheestakin, riitti. George Orwell esseessään asettui puolustamaan Wodehousea, joka Rowlingin tavoin oli erittäin suosittu ja menestynyt viihdekirjailija - Woosterin ja Jeevesin luoja. 

Ymmärrän sota-ajan jyrkkiä reaktioita, tiedotuksen tilanne ei ollut normaali, vaan oltiin propagandan oloissa: on itsestään selvää, että suuren yleisön silmissä puolta vaihtaneen kirjailijan suosio putosi hetkessä ja etäisyyttä häneen otettiin ylilyönnein niin pontevasti, että Orwell - oikeudenmukaisuuden tavoittelija - halusi käyttää järjen äänen puheenvuoron paheksunnan kakofoniassa. 

Oma puheenvuoroni ei edusta järkeä, vaan ihmettelyä. Miksi aikamme tuntuu nyt toimivan kuin sodan oloissa? Rowling on vaikuttava kirjailija ja hänellä lienee Englannin kirjoittamattoman perustuslain mukainen suoja mielipiteisiinsä ja niiden ilmaisuun. Onko hän liian menestynyt, liian nainen, liian rikas? 

Itse näkisin, että J.K.Rowling on tuotannossaan kertonut rohkaisevan tarinan erilaisuudesta, sen kanssa elämisestä, toivottomistakin vaikeuksista ja niiden voittamisesta. Jos hänen mielipiteensä loukkaavat, kannattaa ehkä kuitenkin tutustua myös hänen kirjoihinsa: niissä pääviestit ovat varmasti kaikille löydettävissä ja kirjailijalle voi niihin tutustuttuaan tehdä paremmin oikeutta.

***

I have been wondering some cancel-culture attacks against J.K.Rowling. In these attacks, there is some similar spirit than in attacks towards P.G.Wodehouse after he gave some interviews to the Nazi Radio during his capture in Germany. George Orwell later wrote a defence for him. I can understand the wartime propaganda effect, but my own time should not be under war conditions: we should better tolerate even those opinions that are against ours. J.K.Rowling has wrote inspiring, encouraging books to youngsters in difficult age, helping them to find themselves, or just to escape in a good story. She had done a good job there, and of course, she should have right to express her views and opinions like you and I.

torstai 30. kesäkuuta 2022

Let’s Go Back to 1987!

Kun tämän blogin kirjoittaminen alkoi, muuttolaatikkojeni mukana tuli puoli metriä vanhoja matkaoppaita, joita en ole poiskaan raaskinut heittää. Vuosien aikana oli tullut uutuuksia, toinen toistaan kiiltävämpiä ja visuaalisempia: Eyewitnessin kaupunkioppaat tuntuivat aikanaan todella hyviltä. Kahlasin matkavinkit tunnollisesti läpi: kun opukset oli hyllyyn palautettu, sinne ne ovat jääneet, harvoin niihin olen palannut.

Ensimmäinen oppaista oli Let’s Go - Harvardin opiskelijoiden nenäkäs ja kaikkitietävä matkaneuvo - ostin sellaiset Ranskaa ja Englantia varten. Edellinen on varsin räjähtäneen näköinen ja jälkimmäinen parempikuntoisempi. Halvasta, kevyestä paperista tehty nide kulki rinkan taskussa - se oli aikansa kännykkä, eloonjäämisen tarvetyökalu, jossa oli osoitteet, puhelinnumerot ja vinkit, miten punnat sai venytettyä pisimmälle. Teos oli juuri halvalla (budget) matkustavan paras kaveri. Ranskassa se tarkoitti vähätähtisten hotellien löytämistä, Englannissa suuntaamista retkeilymajoihin - ja jos oikein huolettomaksi heittäytyi tai olosuhteiden pakosta - guest houseihin tai Bed & Breakfast-paikkoihin. Nämä jälkimmäiset tuntuivat usein kalliilta, mutta aamiainen tietysti oli osa kokonaisuutta - päivä lähti liikkeelle tuhdisti, ei ollut heti nälkä ensimmäisen etapin jälkeen.

Näin jälkeenpäin johdanto itse nähtävyyksiin on pintaraapaisu ja valikoima kattaa vain paikat, jotka ovat jotenkin julkisen liikenteen saavutettavissa. Myöhempi suosikkikohteeni Yorkshiren Richmond mainitaan lyhyesti rivillä ”historiallinen markkinakaupunki” ja annetaan pari osoitetta yöpymiseen, neuvotaan linna ja Yrjöjen aikainen teatteri. Tämä opas ei onnistunut myymään tätä kohdetta minulle - hankalalla bussireitilläkin oli osuutensa. Sen sijaan Salisburyyn ja Brontejen Haworthiin suuntasimme neuvojen pohjalta, näimme Lontoota ja Stonehengen. 

Lontoossa yövyimme puolitutun pariskunnan luona, intialainen isäntämme ajoi meidät autollaan keskustaan ja muistan yhä, millaista oli nähdä Thames ensimmäisen kerran. Joki oli kotoisan kokoinen ja kaupunki suuri. En muista ensimmäisiltä reissuilta mitään kulinaarisia elämyksiä, nälkään ja janoon emme  ilmeisesti kuolleet. Todennäköisesti söimme paljon hampurilaispaikoissa - tunnen Lontoon veteen tehdyn Coca-Colan kloorinmaun vieläkin suussani. Museoita kiersimme tietenkin ahkerasti. 

Myöhemmät opassukupolvet osoittivat Let’s Gon kaikkitietävyyden harhaksi: tekijät, nuoret opiskelijanplantut, olivat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Parhaita oppaita englantilaisuuteen ovat paikalliset, antikvaariset britit, jotka rakastavat kiviä, joita he ovat kuluttaneet esi-isiensä jalanjäljissä. Elintason noustessa myös vaatimukset ruokapaikoille, jopa majoitukselle alkoivat nousta: paine nähdä jotain kuvia paikasta etukäteen kasvoi. Kun neljäs ja viides opassukupolvi on kahlattu läpi, mieleen on jäänyt melkoinen ristivalotus siitä, mikä saarivaltakunnassa on kiinnostavaa, omilla kokemuksilla höystettyinä.

Oppaat on unohdettu siitäkin syystä, että näkemättä olevien paikkojen lista on nyt hyvin tiedossani ja se on yllättävän lyhyt. Se toinen lista, eli paikat, joihin haluaisi vielä palata, on huomattavasti pidempi ja siihen ei tarvitse enää oppaita, vaan lentotietoja ja autovuokraamoita, ja tietenkin lomamajoitusta - kaiken saa nyt netistä ja pääsee vatvomaan ja piehtaroimaan vaihtoehdoissa tavalla, jota ei nuorena voinut. Let’s Gon mukaan olen yöpynyt Salisburyn retkeilymajassa noin kolmella punnalla, ateriat maksoivat 1-2 £. Ajat ovat muuttuneet, vanha retkeilymajakin on sulkenut ovensa vuosia sitten. Kaikki on käynyt nopeammaksi ja paremmaksi. Toisaalta matkustamiseen turtuu: nuoruuden ainutlaatuista maailman avautumisen kokemusta ei enää ole. Asiat ovat sulkeutuneet, itsekin olen parkkiintunut ja kerrostunut reissujen ja kokemusten alle. 

Jos minun pitäisi lisätä neuvo tuohon vuoden 1987 oppaaseen itselleni, se olisi tämä:

”Matkailija, pysähdy Englannissa vihreälle kentälle, kun tapaat sen: oli se krikettikenttä, puisto, metsäinen rinne tai Common Green. Pysähdy ja ihmettele, kuinka rauhallisen terapeuttinen suuri vihreä pinta voi olla.”

***

My first guide book to England was Let’s Go - made by cocky Harvard students. It is a general view to the vast subject, later guidebook generations were much better and more detailed - even them have been outdone by my layers of experience and memories. A short list of must see-places is in my heart and a longer list of places I would love to revisit.

To the 1987 guide, I would like to add a guide to my young self this short sentence:

”Dear Traveller, stop by every green field, whether it would be a cricket Holy Ground, a park, a green side of a valley forest, or a Common Green. Stop and marvel at how therapeutic and peaceful can a green surface be.”

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Edwin Smith & Olive Cook - kehitystä vastaan vai menneisyyden puolesta?

Se, mikä on muutoksessa ja häviämisvaarassa, on tietysti otollinen kohde valokuvauksella taltioitavaksi. Valokuvahan jäädyttää tilanteen ja antaa objektiivisen oloisen tietopaketin kohteesta. Kaikki kuvia näppäilleet tietävät, että objektiivisuudesta on silti turha puhua, kuvaajan näkökulma vaikuttaa aina. Edwin Smithin valokuva Didmartonin kirkosta pysäyttää meidät. Se tuo paikan rakenteet esiin, sen valo on poikkeuksellinen ja asetelma täydellinen. Kaikki on liiankin täydellistä: Smith todennäköisesti asetteli kohteensa esineet ja avasi ylisille johtavan oven. Pimiössä hän sääteli kontrastia muutellen alkuperäisen negatiivin valotasapainoa loivemmaksi, mutta antoi huippuvalojen ”palaa puhki”. Hän oli itse ensimmäisenä valmis myöntämään tämän: olihan hän tehnyt kuvaajan ja pimiötyöskentelyn tempuista oikein opaskirjankin.


Kuva on hieno, se rakentaa myyttiä, että maaseutu kuhisee tällaisia löytöjä, jos vain silmämme vaivautuisivat paikalle ja avautuisivat. Kuva voi aiheuttaa meissä kansatieteellisten, uskonnollisten tai vaikkapa huonekaluharrastajan tunteiden läikähdyksiä. Voimme päätyä ajattelemaan, että on Hieno ja Aito Englantilainen Maaseutu, joka moraalisesti ylivoimaisena turmeltumattomuudessaan muodostaa väkevän vastavoiman Lontoon tapainturmelukselle ja rakennuskannan laadulliselle rappiolle. Voimme myös ajatella, että kuva edustaa jotenkin parempaa aikaa kuin omamme, että keskiajan käsityöläisyys oli parempaa kuin mekaanisen toiston teollinen aikakautemme. Tällainen ajattelu on tavallista ja tietenkin kärjistys. Olive Cook näyttää Smithin valokuvien säestyksessä viljelevän juuri tällaisia yleistyksiä. 

Cookin yhteistyö Betjemanin, toisen kehityksen vastustajan ja nostalgikon kanssa on oireellista. Betjeman ei pitänyt leimakirvestä vakan alla vaan hän kävi säälimättä Metrolandin laajenemista vastaan. Hänhän oli oikeassa: Lontoo on valtavan suuri. Ja hän on väärässä: se on yhä kylien Lontoo. Cookin ”England”-kirjan kuvat on jaoteltu aikakausittain. Vanhemmat aikakaudet ovat selviä ”highlights”, joissa yllätyksiä ja kritiikkiä ei juuri ole. Kohteetkin ovat vakiintunutta arkkitehtuurikohteiden ”best of”-kaanonia. Mutta kun päästään lukuun ”Victorian and modern”, alkaa tapahtua. Kokonaisuutena voi sanoa, että varsinaiset modernit esimerkit ovat harvalukuisia ja niistäkin osa varoittavia. Viktoriaaninen aika on pääosin hieman laimeaa tekstiä, josta voi päätellä, ettei Cook mitenkään erityisellä lämmöllä suhtautunut viktoriaaneihin. Kuitenkin he kelpaavat nojapuuksi modernismiä arvioitaessa. Sanoma on vanha tuttu: ”Ennen oli paremmin.” - vaikka sitten imperiumista riivaantuneiden viktoriaanien aikana.

Manchesterin Cheadlen Puginin mestariteokseksi ylistetyn (viisi tähteä: Simon Jenkins: England’s 1000 best churches) kirkon tyyli ei pariskuntaamme jostain syystä miellytä. Kuvaksi on valikoitunut typerryttävän rikkaasta koristelustaan tunnetusta rakennuksesta jokseenkin lattea kuva. Cook toteaa, että viesti hukkuu välineeseen, kaikkea on liikaa ja ennenkaikkea rahaa on ollut runsaasti. 

Uusrikkaista Cook puhuu myös Smithin loistavan romanttis-surrealistisen nimettömän viktoriaanisen kartanon kuvan selityksessä. Vaikka suurten kartanoiden aika oli kaatumassa hautaansa jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, se ei estänyt kapitalismilla rikastuneita purkamasta vanhoja kartanorakennuksia ja rakentamalla vanhan tilan toisintoa suuremmin ja romanttisemmin tudor-hengessä. Cook mainitsee tällaisia luomuksia syntyneen kaikkialle saarelle, jolloin kokonaisvaikutus oli suuri ja epookille leimaa-antava. Itse rakennukset ovat yleensä vain paikallisesti tunnettuja. Rakentamisen laatu ja suunnittelu on kuitenkin Cookin mukaan yllättävänkin hyvää ja jopa loogista. Kartanoiden pystyttämisen takana ei silti hänen mukaansa ole realiteetteja, tarkoitusta: ne ovat vain näyttämishaluisia vetäytymispaikkoja. Wodehousen Wooster voisi puhua näistä ”verenimijän synkkinä lymypaikkoina”. 

Cook kirjoittaa kuvan yhteydessä kauniisti kartanoihin liittyvistä metsistä harvinaisine puulajeineen, rhodoista, kukkaistutuksista ja nurmikoista. England-kirjan esipuheen tekijä ei ole Cook vaan Agnus Wilson. Hän kirjoittaa Englannin vanhasta aatelista, että se köyhtyessään myi omistuksensa mielummin Lontoosta ja piti kiinni maaseutupaikoistaan. Omat hoidetut metsät ja puistot varmasti loivat suurempaa riippumattomuuden tunnetta kuin jatkuva oleskelu Lontoon hyörinässä. Kartanotiluksiin iski verotus tiukkana varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. Aihe on mielenkiintoinen, se on esillä myös Sarah Watersin romaanissa Vieras Kartanossa - teos ei kuitenkaan kummitustarinamaisine käänteineen ole mikään täysosuma. Mark Girouardin tutkimusteokset The English Country House ja The Return to Camelot penkovat aikakautta ilman tendenssejä.

Modernin osaston kuvissa tanskalainen huonekalusuunnittelija Jacobsen saa huutia virastomaisista luomuksistaan. Nykyisin ne ovat varsin arvostettuja. Cookin mielestä moderni arkkitehtuuri on huonoa,koska se on unohtanut ihmisen mittana. Kehuja saa polkupyöräilijöiden ehdoilla kehitetty collegerakennus, kun taas jäähdytysvesisäiliöiden ja tutkapallojen valtava mittakaava tekevät kirkoistakin kääpiöitä. Voi kuitenkin kysyä, miksi juuri ne haluttiin nostaa esimerkeiksi ajastamme tai teollisuussavu viktoriaanisesta jaksosta? Emmehän voi enää hahmottaa keskiaikaakaan mutaisten ja sontaisten kujien sekä haisevien nahanparkitusaltaiden kautta. Cookin on helppo ottaa ajastamme juuri se, mikä häntä ei miellytä. Se ei kuitenkaan riitä todistamaan, että ennen oli paremmin. Missä määrin hänen miehensä jakoi vaimonsa käsitykset ja omiin kuviinsa liittämät tulkinnat? Minulla ei ole tästä tarkempaa tietoa, mutta on turvallista olettaa kaiken tapahtuneen yhteisymmärryksessä, kun kirjakin on julkaistu.

Smithin ja Cookin England on komea matka menneisyyden ihanteellisuuteen. Se on sukua meillekin tutuille kirjoille puretuista rakennuksista Helsingissä ja Turussa, tai muistoissa menetetystä Rovaniemestä. Menneisyydenrakastaja haluaa rakastaa menneisyyttä ja harvoin hän pääsee siihen, että hänen visiotaan kuultaisiin. Jos sellainen hetki yllättäen tulisi, voi olla, ettei Cookillakaan olisi ollut selvää visiota, mitä oikein pitäisi tehdä. Stanstedin kenttä tehtiin, tarpeesta, nykyiset Cookin hengenheimolaiset ovat vastustaneet Heathrow’n laajentamista jo vuosia. Cook vastusti lentämistä, välillä hän tuntuu vastustavan autoilua, mutta ei junamatkailukaan ole täysin onnellista. Kievarilaitoksesta ei puhuta mitään, mutta se ei enää olekaan keskuudessamme haukkujen kohteena. Maantierosvotkin (highwayman) ovat harvinaistuneet, kaiketi sosiaalietujen laajetessa. On harmillista, ettei heistä ole säilynyt valokuvamateriaalia.

***

The personalities of Edwin Smith and Olive Cook were interesting. I can see from their England book that they were not always happy with the modern developments, rather opposite, but even the Victorians could have it all wrong. In modern challenges, we can easily nurture ideas of the happier past. However, we have also tendency not to note some other, nastier aspects of the glorious past. Olive Cook’s text for his husband’s great photo is very rich, containing much food for thought.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Edwin Smith & Olive Cook - hiljaiset välittäjät

Edwin Smith and Olive Cook, Source:The Golden Fleece site.

Kaikki, jotka ovat katselleet vanhoja kuvia Englannin arvorakennuksista, ovat todennäköisesti tietämättään nähneet myös Edwin Smithin valokuvia. Vuonna 1971 kuollut Smith kuvasi niin paljon, että yksi tuore Englannin varhaisen arkkitehtuurihistorian kuvaus on toteutettu pelkästään hänen hiljaisilla, laadukkailla ja sävykkäillä valokuvillaan. https://www.amazon.com/Architecture-Britain-Ireland-600-1500-2000-01-01/dp/B01MXF15HH

Hänen vaimonsa Olive Cook kirjoitti asiallisia ja osaavia kuvatekstejä miehensä kirjoihin. Hän rakasti miehensä tavoin vanhaa - pamfletillaan hän vastusti Stanstedin lentokentän rakentamista 1960-luvulla. Konservatiivinen pariskunta puolusti rakennustaiteen ja yhteisöjen säilymistä. Yhdessä he tekivät suuren kulttuuriteon kirjoillaan, varmaankin tukivat ja arvostivat tosiaan. https://archiveshub.jisc.ac.uk/search/archives/8597fdb6-512f-3006-8ee4-67e92f33c382

***

Kiinnostuin ihmisistä kuvien takana ja tein lyhyen penkaisun pariskuntaan. Konservatiivisuudestaan huolimatta he päätyivät yhteen varhain ja avioituivat vasta ajan kanssa. Kumpikin näyttäytyy jonkinlaisena alisuorittajana, joille asiat ja ystävät ovat henkilöitä tärkeämpiä. Millä he elivät? Teoksia ilmestyi harvakseltaan, kuvaaminen ja matkustelu olivat varmasti suhteellisen kalliita. Kuvassa he näyttävät onnelliselta, mutta voi sitä lukea myös niin, että nainen on reippaampi ja uhraa jotain miehensä uran hyväksi. Mies kuolee aiemmin ja nainen kokoaa itsensä ja jatkaa miehensä elämäntyön arkistointia. Smithin lyhyt kuvaus työstään kuvaajana ei sisällä viittausta vaimon rooliin, eikä ihmisiin kuvauspaikoilla muutenkaan suhtauduta erityisellä lämmöllä. Heidän täytyi kuitenkin kulkea matkoja yhdessä. Voi ajatella, että he ovat pitäneet itseään etuoikeutettuina matkustaessaan paikkoihin, odottaessaan siellä suotuisaa hetkeä ja valoa, ährätessään kuvauskalustonsa kanssa dokumentoidessaan katoavaa jälkipolville. Omia lapsia heillä ei ollut, eikä palvelusväkeä: pariskuntakuvassa miehen housujen prässäys on muuttumassa menneisyydeksi. Ehkä heidän ominaisuuksiinsa kuului myös enemmän kuin ripaus boheemiutta.

Cook oli sodan aikana kuulunut hallituksen dokumentontiprojektiin ”Recording Britain”, jossa sodan uhkaamaa kulttuuriperintöä taltioitiin samaan tapaan kuin Varsovassa vastarintaliikkeen toimesta. Cook oli Cambridgen kasvatti, myös opiskelujen kautta, hän piti luentoja ja kirjoitti, mutta jotenkin pienimuotoisesti. Smithin intohimo näyttää olleen myös yllättävän laaja, sisältäen vaikka Pohjoisen elinolojen kuvausta, ne kohteet eivät olleet mitään arkkityyppisiä suuria, kansakunnan tähtirakennuksia, vaan monesti hyvinkin arkisia maisemia, kuten esimerkki Whitbystä. Herää kysymys, oliko nostalgisten kuvien taustalla myös laajempaa yhteiskunnallista näkemystä. https://www.phillips.com/detail/edwin-smith/EX020317/26

Valokuvausyhteisön sivuilta löytyy molemmista kiinnostavaa materiaalia, myös molempien kuvataiteellisista harrastuksista - valokuvaajat ovat monesti kallellaan sinnepäin, mutta niin myös Cook. Sympaattisessa pariskunnassa on jotain häiritsevän englantilaista, kunnioitettavaa, ystävällistä ja sympaattista, mutta myös tietynlaista käpertynyttä, antikvaarista näköalattomuutta. Heistä on paras muodostaa kuva itse.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/olive-cook-a-brief-biography/

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/category/photographers/es/life/

***

Palaan vielä pariin hyllystäni löytvvään Cookin ja Smithin kirjaan: isoon England teokseen, joka lopulta hienoin anti on kartta heille tärkeistä paikoista, kattaen tiukasti juuri Englannin. English Parish Churches teos taas sisältää hienoimman yksittäisen kuvan Didmartonin St Lawrence kirkosta. Valokuvaus-sivusto on julkaissut siitä nykyaikaisen otoksen rinnan Smithin klassisen vedoksen rinnalla. Vertailusta näkee, että asetelma ja valo ovat nykyisin verrattomasti huonompia kuin ennen. Jotain on siis saatu ikuistettua ja pelastettua menneisyydestä: tallentajat ovat varmasti kokeneet löytämisen iloa ja olleet hetken onnellisia ennen elämänmittaisen tutkimusmatkan vääjäämätöntä jatkumista seuraavaan kohteeseen. Kummallisena epilogina täytyy todeta, että Victoria ja Albert-museon sivuilla oleva Smithin Didmarton-vedos oli lähteiltään puutteellinen ja kuvalaadultaan kelvoton.

https://the-golden-fleece.co.uk/wp/powerscourt-revisited/6/

***

Edwin Smith & Olive Cook were a dynamic duo preserving classic views of Old England to later generations. They were absolutely conservatives, abhorred by the new development. There are a lot f interesting facts of their work in https://the-golden-fleece.co.uk/ - for example of Cambridge girl Olive and her role during the war in ”Recording Britain” Scheme.

Edwin Smith: Didmarton St Lawrence, 1962.  RIBA library photographs collection.






 

lauantai 11. joulukuuta 2021

Joulukalenteri 2021: luukku 12 - Alston

Alston on Englannin korkeimmalle paikalle sijoittunut markkinakaupunki. Korkeus ei ole kovin kummoinen, 1000 jalkaa eli 300 metriä, eikä ”kaupungissa” ole kuin reilu 1000 asukasta. 

Miten ihmiset valitsevat paikkoja, joissa haluavat käydä? Kukaan kaverini ei ole kertonut minulle Alstonista - tietoni siitä ovat Russell Chamberlinin kirjasta The English Country Town, josta valokuva jäi mieleen. Kuvassa on eittämättä pienenpieni urbaani keskittymä keskellä syvää maaseutua. Sijainti kukkuloiden ympäröimänä henkii syrjäisyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa - se voisi olla Giorgio Morandin asetelma, mutta kuvassa on myös jotain perusteellisen englantilaista. On vaikea sanoa, mistä sen huomaa - kuva on pastoraalinen juuri sillä tavalla, että se ei voi olla Sienan tai Dorgognen maisemista, vaan nimenomaan rauhallisen Cumbrian vieläkin rauhallisemmasta kolkasta. Alec Clifton-Taylor sanoisi epäröimättä, että erot huomaa liuskekivisistä kattolaatoista (slate).

Olen katsellut vuosien myötä tätä kuvaa usein. Se, etten ole paikassa käynyt, johtuu siitä, että sinne pitää mennä varta vasten. Lähistöllä ei oikeastaan ole paikkoja, joissa poikettaessa pistäytyisi samalla myös Alstonissa. Tällaisessa takamaan pikku paikassa on aina vaara, että kerran siellä käyneenä haluaa käydä siellä uudelleenkin - varmistamassa, että se on yhä siellä.

***

Alston is the last stop of my Christmas Calendar trip of unvisited places. This wonderful cover photo of Russell Chamberlin’s book has haunted me for years. What a lovely, pastoral-urban sight it is!

https://en.wikipedia.org/wiki/Alston,_Cumbria

https://www.amazon.co.uk/ENGLISH-COUNTRY-TOWN-NATIONAL-TRUST/dp/B000SHYFZ6

https://www.visitcumbria.com/evnp/alston/

torstai 11. marraskuuta 2021

Pääritkö parasta? Ylähuoneen asioita.

P.G. Wodehouse-suomennosvalikoimassa Pip pip, Sir on mainion Paavo Lehtosen, suomentajan, verraton esipuhe. Hän lainaa siinä Oscar Wildea: ”Päärit ovat parasta, mitä Englannin kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut.” Ulkomaille syntyi Lehtosen mukaan aristokraatti-briteistä kummallinen kuva, jossa aatelisarvot ovat ostettavissa, eksentrisyys ja tietynlainen porvarillisuus löivät kättä, sikojen pitäminen saattoi olla säätyläiselle kunnia-asia, eikä säätykiertoonkaan suhtauduttu turhantarkasti. Tästä kaikesta Wodehouse ammensi kirjoihinsa aineksia lähes ehtymättömästi.

Vaikka Lehtonen toteaa, ettei Wodehouse ole realistinen kirjailija, emme voi väistää tosiasiaa, että Britannian parlamentin ylähuone - House of Lords - on yhä olemassa ja päärinarvoilla käydään poliittista kauppaa näinäkin päivinä. Vaikka alahuoneen - House of Commons - koko on rajoitettu  650 edustajaan, jotka kattavat koko valtakunnan vaalipiireillään, joita David Cameron huonolla menestyksellä yritti rajoittaa 600 kappaleeseen, on hämmentävää lukea, että ylähuonetta ei ole rajoitettu - määrä on vaihdellut useilla sadoilla henkilöllä vuosien aikana. Cameronin aikana hurjinta kehitystä jouduttiin suitsimaan - pääministeri itse ei ollut niinkään rajoittamassa päärien määriä. Nytkin luku on korkealta tuntuva 783 edustajaa - jotka eivät nauti palkkaa, mutta saavat päivärahat ja kulukorvaukset sekä kruunun työhuoneen käyttöönsä. Paikkamäärä ei kokouksissa aina tietenkään realisoidu, poissaoloja on. Sivumennen sanottuna, brittien väheksymässä Euroopan parlamentissa paikkoja on vaivaiset 705. Juontuuko brittien käsitys Euroopan parlamentista ”norsujen hautausmaana” heidän kokemuksiinsa omasta House of Lords-instituutiostaan?

Myös Boris Johnson on ollut liemessä viime päivinä perinteisen päärisuhmuroinnin kanssa. Kun periytyvistä paikoista on luovuttu, sitäkin enemmän punaisille penkeille (alahuoneen penkit ovat vihreät) pääsystä on tullut kuumaa poliittista kauppatavaraa. Ylähuoneeseen muuten kuuluvat myös piispat. Hengellinen sääty on paikalla virkakautensa, maallisemmat kollegat taas ovat pääosin elinkautisella komennuksella - for life.

Walter Bagehotin, suuren yhteiskunnallisen journalistin, mukaan parlamentti jakautui kahtia: tehokkaaseen ja hienostuneeseen osaan. Edellisen tehtävä oli hallita maata ja toinen taas keskittyi vaikutuksen tekemiseen. Tämä jälkimmäinen tuntuu jonkinlaiselta feodaaliselta jäännökseltä, jos kuningashuoneesta joskus luovutaan, vaikuttava ylimystön kamari varmaan menee samalla. Rooli alahuoneen lakien tarkistuksessa ja käsittelyn viivästyttämisessä tuntuu kummalliselta: varsinaista hylkäysvaltaa ei ylähuoneella ole demokraattisemmassa alavirrassa syntyneihiin tuotoksiin. Bagehot ajoi Englantiin perustuslakia, mutta sitä ei ole maahan edelleenkään luvassa.

https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Lords

Itse House of Lordsin sivut ovat hyvin vastuisiin keskittyneet: sieltä on turha hakea Wodehousen kuvaamaa matkailullista viehättävyyttä. Keskusteluja, asioita, pääsee seuraamaan korostetun helposti: avoimuus on kunniassa. Jokainen kadunhenkilökin pystyy muodostamaan käsityksen onko toiminta rationalisuuden sfääreissä. Kuuntelin pätkän tuoreesta keskustelusta: effectiveness - tehokkuus - toistui vanhan Lordin puheessa useasti, tietenkin hienostuneesti intonoiden.

https://www.parliament.uk/business/lords/

Ylähuoneessa voi olla tietynlaista matkailullista potentiaalia. Onhan meidänkin Ritarihuoneemme suhteellisen ahkerassa edustuskäytössä. Kyllä Englannin eksentrismiä voisi jalostaa myös matkailuvaltiksi Wodehousen hengessä. 

***

House of Lords is a great British institution, according to Bagehot - its purpose is to impress, and it rarely fails. Wodehouse as a writer, was as well very fond of Peers. To other countries, the institution itself is quite exotic - without limitations to the number of persons in the Upper Chamber. However, its internet pages and discussions are open to everyman to judge. 



keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Minä oppijana - Some language lessons

 -Can I play the piano?

Kahvilanpitäjä katsoi minuun kummastuneena ja viittasi olkapäitään kohauttaen soittimeen salin perällä. Kiitin ja kävelin soittimen luo ja soitin Bachin ensimmäisen Ranskalaisen sarjan alun. Seuralaiselleni miekkonen totesi, ”He really can play it.”

Olin ensimmäisellä Englannin-matkallani ja tietenkin minun olisi pitänyt kysyä Could I….please?  Lukiolaisina olimme tulleet kielikurssien luvattuun kaupunkiin Weymouthiin Kanaalin yli. Kaupungissa oli teinien hyörinä melkoinen ja natiivit olivat harvassa. Suuntasimme jo seuraavana aamuna kohti Lontoota.

En ole koskaan ollut kovin varma millään kielellä. Ensimmäisellä luokalla osasin lukea jo hyvin, mutta sanelukirjoitus oli minulle painajaista, en meinannut pysyä perässä. Kolmannella luokalla tuli ensimmäinen vieras kieli, jostain syystä, varmaan myönteisten evakkokokemusten pohjalta, vanhempani halusivat minun valitsevan ruotsin. Opiskelu oli mukavaa, mutta minä jouduin sen luokan jälkeen vaihtamaan koulua. Siellä oli tarjolla ainoastaan englantia, joten jouduin ottamaan muut kiinni englannissa. Opettaja antoi minulle joitakin ylimääräisiä tunteja. En tuntenut englantia kovin varmaksi kielekseni, olin a late starter, myöhäinen aloittaja - se on jäänyt jonkinlaiseksi asenteeksi jonnekin syvälle. En oikein koskaan saanut rauhassa kulkeutua kieleen sisään, vaan lähdin sinne takamatkalta. 

Tämä asenne kulkeutui jotenkin myös ruotsin uudelleen opiskeluun 7. luokalla ja myös ranskan kieleen 8. luokalta lähtien. Kun lukiolaisena kävin Ranskassa, asenteeni parani, innostuin konkretiasta ja kulttuurista. Englannin kirjoitin m arvosanalla, samoin ranskan, mutta ruotsista sain laudaturin. Yliopistossa luin paljon ranskaa, kävin laajan kurssin ruotsia, mutta oikeastaan vain minimimäärän englantia. Siinä vaiheessa luin niin paljon englanniksi, etten enää nähnyt kursseja kovin tarpeellisiksi. Puhun ja ymmärrän kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olen jostain syystä herkkä samassa tilassa puhutuille oudoille intonaatioille ja ne pitkään saattoivat huonontaa oman puheeni laatua. Kokemuksen myötä olen oppinut siitä pois, pyrin puhumaan selvästi ja hitaahkosti, haluan säilyttää puheessani huumorin ja keveyden. En myöskään käytä raskasta ja vaikeaa sanastoa, vaan pyrin huomioimaan kaikkien kuulijoiden tason.

Kummitätini oli englanninkielen opettaja - kun pääsin ripille, hän osti minulle kuningas Jaakon Raamatun eli King James Holy Biblen ja ranskankielisen La Sainte Biblen. Ostin opiskelijana nahkaselkäisen siteen The Complete Shakespeare. Nuo kaikki ovat olleet minulla varsin vähäisellä lukemisella. Se on vahinko, joka on tietenkin korjattavissa. Kaksi kirjaa ovat myös kielenoppimisen ja kulttuurin kulmakiviä, eikä niitä voi oikeastaan mitenkään väistää kulttuurin kentillä liikkuessa. Olen käyttänyt noita kirjoja vain satunnaisiin tekstipoimintoihin. Jostain syystä näytelmien lukeminen yhteen pötköön on ollut verrattoman raskasta. Tällä ei ole mitään tekemistä itse muodon vieroksumisen kanssa, olen itsekin ohjannut koulunäytelmiä ja käsikirjoittanut niitä. Shakespeare-suhdettani on leimannut tämän ristiriidan tiedostaminen ja vaistomaisesti oletan muidenkin suhteen Avonin Joutseneen olevan varsin pintapuolinen. Oletus pitää useimmiten paikkansa ja niissä tapauksissa, joissa olen oletuksessani erehtynyt, olen oppinut paljon kielen verrattoman mestarin tuotannosta - usein syvälliseltä asiantuntijalta. 

Olen päätynyt loppujen lopuksi oppijana siihen, että tehokursseja parempi on kehittää päivittäistä traditiota harrastaa kieltä: puhua tai kirjoittaa. Kansainvälisiin asioihin hakeutuminen hoitaa puhumisen tarpeet automaattisesti, kieltä voi passiivisemmin kuunnella monesta paikasta, pitää muistilistoja oudoista vastaan tulleista sanoista. Aktiiviseen kirjoittamiseen on some ja sen päivittäiset ryhmät ollut hyvä väline. Vielä vuosienkin jälkeen huomaan tutussa ryhmässä viestin lähettämisen jälkeen tehneeni tyhmän kielioppivirheen. Ne aina harmittavat - varsinkin silloin, kun natiivi englannin opettaja-ystäväni on asiasta jo hienovaraisen ironiseen tyyliinsä jo aiemmin huomauttanut. Ajatuksien välittämisen epäonnistumiset eivät jostain syystä siinä määrin vaivaa, vaikka niitä tapahtuukin taajaan. Ehkä näissä väistämättömissä tappiossa lohduttaa Uuno Turhapuron asenne: ”On se kumma, miten huonosti paikalliset ymmärtävät omaa kieltään.” 

Uunon asenteessa on viisautta: on tärkeää nähdä myös omahyväisten tapojensa vankien - englantilaisten - kulissien taakse, suhtautua mediaan ja instituutioihin terveen epäilyn kanssa. Esimerkki tältä aamulta: legendaarinen The Times valisti lukijoitaan, että viehättävä Tarot-korttien lukija ei onnistunut ennustamaan La Palmaa uhkaavaa tulivuorenpurkausta. Brittiläisen ei sovi liikaa huolehtia ulkobrittien omaisuusarvoista, mutta vaihtoehtoisen tieteen edustajaa sopii aina kauhistella. Näkökulma ei ole arvovaltaiselle lehdelle kunniaksi, mutta se on kuitenkin lujasti kiinni keltaisen lehdistön viihdyttävissä aiheissa.

***

My learning process with the English language has been almost lifelong. I was a late starter and my humble path has been lined with grammar errors and misunderstandings - more or less severe. You cannot master English - the language and the culture - the best way to learn it is to use it on a daily base - and I thank very much my friends in different social media groups to keep me brushing up my skills and broaden my vocabulary.



keskiviikko 11. elokuuta 2021

Puutarhan alla - Under the garden

Lähes 40 vuotta vierähti ja nyt luin Graham Greenen Nollapisteen uudelleen. Neljän novellin tai novellan kokonaisuus on alkuperäiseltä nimeltään A sense of reality - todellisuuden tuntu, mutta suomennoksenkin otsikko on hyvä, tarinat liikkuvat todellakin kummallisesti jonkinlaisella Ground Zerolla.

Tämä oli niitä kirjoja, joista tuli olo, että voiko kirjallisuus olla tällaista. Kaikki oli hyvin selkeää, kirkasta ja samalla täysin mielikuvituksellista ja salaperäistä. Pidin teoksesta valtavasti ja olen muistellut sitä usein. On aina riski palata tämmöiseen kokemukseen. Mutta kun riski havaitaan, se otetaan - luin tämän uudelleen ja jouduin toteamaan, että tässä on ilmeisesti mestariteos, koska se iski edelleen vanhoilla jekuillaan makeasti.

Puutarhan alla on kertomus miehestä, joka sairastuu vakavasti ja palaa lapsuutensa maisemiin. Hän on kulkenut maailman halki ja kohtaa nyt veljensä, äitinsä vaikutuksen, mittakaavaltaan kutistuneet paikat. Veli on joutunut palastelemaan tiluksia kunnan vuokra-asunnoiksi ja äidin Fabian Society - Labour-puolueen taustatekijä - yhteydet nousevat esiin alleviivaten puitteiden tunkkaisuutta. Velikään ei ole saanut paljoa aikaiseksi. 

Tarinan aihe on vanha Aarresaari-henkinen seikkailutarina, jonka nimihenkilö on poikasena kirjoittanut koulunsa lehteen. Nyt tuo juttu näyttäytyy valheellisena ja vanhentunut mies kirjoittaa äitinsä huoneessa yöpyessään jutun uudelleen. Se, mitä hän poikasena koki puutarhan alla on muovannut häntä, opettanut ja ohjannut, hän on etsinyt onneansa ympäri maailman, mutta hän ei ole tietoa jakanut. Hän ei ole itsekään varma, mitä oikein tapahtui. Hän palaa seuraavana aamuna vuosikymmenien takaiselle tapahtumapaikalle - järven keskellä oleva saari osoittautuu matalaksi lammikoksi, jossa on pieni saarentapainen - hän pääsee sinne helposti hyppäämällä. Puutarhan alle johtava kolo löytyy ja esinetodisteita, että joskus tapahtunut olisi sittenkin ollut totta. Tarinan päättyessä jää vain kasvava uteliaisuus, ovatko elämään niin suuresti vaikuttaneet hahmot olleet oikeasti olemassa. 

Greene on erittäin juonikas kirjailija. Taloudellinen tyyli kertoo kurinalaisuudesta - hän kirjoitti aamupäivällä vakiomäärän liuskoja, oli kunto mikä hyvänsä. Aiheissa näkee hyvin hänen vakavan ilkikurisuutensa, voidaan mennä syvälle maan alle aarteiden perässä ja käsiin ei oikeastaan jääkään mitään. Nollapisteen seuraava novelli on samalla tavalla herkullinen - kertoja kohtaa jouluyön messussa Colmarin-matkallaan katolisen kirjailijan, jota on ihaillut. He viettävät yön kirjailijan kotona keskustellen oivallisen viinin ja kehnon konjakin parissa. Puitteet ovat hienosti kuvatut - tunnen itsekin Colmaria hyvin - mutta mikään ei ole isännän luona niin kuin vieras olettaa. Yhden tulkinnan mukaan kertomuksen juju on, että Greene on laittanut itsensä vierailemaan kirjailijan luona, joka on hyvin hänen itsensä kaltainen. Tarina loppuu siinäkin kuin uni toden ja mielikuvituksen rajoille.

Nollapisteen saa suomalaisista divareista helposti, vahva suositus. Kevyttä luettavaa, mutta painavaa tekstiä.

***

After almost 40 years, I re-read Under the garden, from A sense of reality by Graham Greene. A clear, fascinating and vague story of a man returning to the scenes of his boyhood and some mysterious things that happened to him. I loved to revisit this great story! I liked it then, and I like it now!

http://thresholds.chi.ac.uk/graham-greenes-alice-in-wonderland/

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Iltakävelyllä

Yliopiston Studia Generalia-sarjasta jäi mieleen kaksi luentoa: Max Jakobsonin ja Erkki Toivasen. Jakobsonin hämähäkkimäinen syvä tietämys asioista vakuutti. Toivasen, pitkäaikaisen Englannin ja Ranskan ulkomaantoimittajan, kevyttä puhetta oli mukava kuunnella: ”…Eurooppa on siitä oiva esimerkki.”

Puhe oli pianistin taitoa fraseerata, korostaa ja lumota. Vuosia myöhemmin hankin hänen ”Iltakävelyllä” teoksensa - radio- ja tv-esiintymisistä valikoidut koosteet. Kuulen vielä tutun charmöörin äänen, mutta kirjallisessa muodossa jonkinlainen pettymys hiipi takaraivooni.

Maasta raportoiminen on taitolaji. Myös Pentti Saarikoski tunnisti asian. ”Minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata”. Intohimon kohteesta tietää paljon, jopa liikaa ja kokonaisuuden kannalta tärkeät asiat saattavat jäädä trivian varjoon. Ulkomaantoimittajan työ ja väheksyttyjen matkakirjojen teko ovat lopulta lähellä toisiaan. Ne eivät voi rakentua pelkille tosiasioille, vaan myös epämääräistä vaikutelmaa tarvitaan - vaistoa.

Suomen eristynyt asema on helpottunut sankaritoimittajien kautta: vaikkapa Elsa Enäjärvi-Haavio, Olavi Paavolainen, Eeva Lennon, Erkki Toivanen, Helena Petäjistö, Leif Salmén ovat kertoneet meille, mitä maailmalla eli Euroopassa tapahtuu. Nyt tilanne on sikäli muuttunut, että olemme käyneet paikalla usein itse ja voimme jopa itsekin kontaktoida tai ainakin seurata suuruuksia, tehdä heidän liikkeistään omia johtopäätöksiämme. Toivanen tarinoi meille tunteellisella äänellään Dianan kohtalontiestä ja toisessa yhteydessä hän totesi hahmon kuitenkin jotensakin kiusalliseksi historian kokonaisuudessa. Kumpikin näkökulma on sekä väärä että oikea, ja meillä jokaisella on oma mielikuvamme asioista, eikä totuutta tiedä edes valkoisen Fiat Unon kuljettaja.

Toivasen juttuihin on valikoitunut teksti Brick Lanesta - Lontoon muutoksesta kansojen sulatusuunina. Yhden pitkän ja vanhan kadun nostaminen tarkasteluun on terävä veto - mutta on kulunut 10 vuotta Toivasen kuolemasta ja näkökulmamme Brick Laneen on nyt toinen - post-Brexit kokemuksen kautta suodattunut. Toinen valikoitu juttu on the Ridgewaysta - Englannin vanhimmasta yhtenäisenä säilyneestä tiestä. Nosto on taas hieno, valikoituja nippelitietoja pudotellaan lukijalle, siinä määrin, että se alkaa nopeasti ärsyttää - sekä niitä, jotka haluaisivat tietää enemmän, sekä niitä, jotka jo ovat Ridgeway-faneja. Liian helposti näemme, että Erkki-setä on vaivautunut ”kumpujen yöhön” hieman sivuun mukavuusalueeltaan. 

Tunnistan Toivasen jutussa oman sisäisen vaatimuksen selvittää ja valistaa lukijaa jonkin asian merkityksestä minulle. Tämmöinen on lähtökohtaisesti tuhoontuomittua, varsinkin jos epämääräisyys verhotaan objektiivisuuden kaapuun. Lukija saa palapelin, josta ei oikeastaan ole mahdollista koota postikorttia kummallisempaa kokonaisuutta. 

Ridgeway kulkee tuolla jossain, Erkki Toivasta ei enää ole ja se kulkee minunkin jälkeeni. Se kulkee siellä Boris Johnsonin politiikasta, Thatcherista huolimatta, niin kauan kuin meren aallot eivät huuhdo sen yli ja Albion kestää. Siinä sen viehätys. Me voimme Englannin reissullamme kulkea sitä väylää osittain tai kokonaan, tiedostavina tai sattumalta sinne joutuneena. Voimme palata tuohon kokemukseen - voimakkaaseen tai laimeaan - myöhemmin ja sattuman oikuista tai systemaattisesti kasata itsellemme tietoa paikan hengestä.

Keskeistä on ehkä sittenkin kiinnostus, mielenkiinto, rakkaus, ei miten tai missä muodossa ja miten höystettynä sen tarjoilemme. Sitä kautta välittyy myös hapuilevanakin jotain paikan hengen selittämättömyydestä, vaikka merkitys olisi pitkälle vajonnut varjojen valtakuntaan, epäpoliittiseen ja epäyhteiskunnalliseen. Unohdus ja muistaminen ovat loppujen lopuksi suurimpia vallankäytön muotoja.

***

The times have changed: formerly many star-reporters told to remote Finns what happened in Europe, peppered with their political analysis and juicy details. Now we are all part of that - we have visited so many places and can meet the leaders - at least in Twitter, almost online. Everybody has his/her/? own opinion on the scheme of things - and many other canditates than just Margaret Thatcher which to blame. However, a cultured Finn Erkki Toivanen spoiled us with his warm voice, telling tales of Brick Lane and the Ridgeway. They are great subjects and we are invited to tell our own story of these places of changing and constancy.

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Japp & Hastings

Agatha Christien Poirot-kirjojen filmatisointi mielestäni havainnollistaa ja tuo näkyviin niiden tahallisia tai tahattomia pyrkimyksiä. Suuri ero kirjoihin on tavassa, joilla sivuhahmot nousevat sankarin tueksi, tarkoitan tietysti ylitarkastaja Jappia ja kapteeni Hastingsia. Siinä missä yksityissihteeri Miss Lemon esiintyy täydellisenä ja korvaamattomana hyveen ruumiillistumana, miehinen parivaljakko näyttäytyy jonkinlaisena vipuvartena, jonka hapuilujen avulla Harmaat Aivosolut yltävät maksimisuoritukseen.

Japp ja Hastings edustavat englantilaisuuden kahta arkkityyppiä. Japp on konservatiivi siinä mielessä, että hän uskoo järjestelmään. Hänen vaimonsa on näkymättömissä, vaikka Poirot hänestä kohteliaasti kyseleekin. Japp kelpuuttaa pubimurkinat mukisematta ja kestää stoalaisella tyyneydellä belgialaisen omituiset viritelmät ruokapöydässä. Hän joutuu alistumaan niihin, siinä missä kummallisiin ajatuksenkulkuihin rikoksia ratkottaessa. Näädänkasvoiseksi sanotun Jappin idea on ratkaista rikos suoraviivaisesti siistiksi paketiksi. Tämähän on yksi rikoskirjallisuuden suuria kliseitä: näinhän ei ole koskaan tapahtunut. Koko genre menettäisi merkityksensä, jos tämä olisi ainoa metodi.

Jappin hahmon näyttelijästä on tullut hahmo itse, hänen muu näyttämötyönsä merkitys on mennyt, niin on käynyt kyllä Hastingsin ja Poirot’n näyttelijöillekin. Emme muista heidän nimiään, vaan hahmon nimen.

Jappin koko olemus ilmaisee epäluuloa, hän on reilun pelin hengessä valmis epäilemään ulkomaalaisten lisäksi myös maanmiehiään. Sarjan kuluessa Jappin hahmon traagisuus hälvenee: hänessä on paljonkin inhimillistä poliisin suoraviivaisuuden alla. Kun tarkasti katsoo, vakavan ilmeensä alla hän on salaa tyytyväinen taas kohdatessaan tutun kaksikon: ”Here we go again!”. Hän luottaa ja hyväksyy pienen ulkomaalaisen metkut ja voi reilusti iloita lopputuloksesta. Hän edustaa vakaasti instituutiotaan ja tämä myös rajoittaa Poirotin suhdetta häneen. Jappin voitto on aina myös Scotland Yardin voitto ja päinvastoin.

Hastings on huomattavasti romanttisempi hahmo, jolla on myös koomisia ulottuvuuksia. Hän on lähtökohtaisesti läpeensä inhimillinen: hyväntuulinen, kohtelias, tekniikasta poikamaisen kiinnostunut ja samalla myös poikamaisen huonosti naisia ymmärtävä, nopeasti innostuva - sarjan läpi kuulemme lukemattomia kertoja hänen ”I say!” - huudahduksensa. Poirot ojentaa useasti Hastingsia isän lempeydellä - hyväluontoisen kapteenin kohtelua on välillä lähes kiusallista seurata. 

Hastingstissa on Jappia enemmän epävarmuutta emämaansa suurenmoisuudesta. Hän on kaukokaipuun kyllästämä seikkailija pohjimmiltaan - hän janoaa eksotiikkaa siinä missä tekniikkaakin. Ehkä juuri tästä syystä hänen pinnansa pituus ylivertaisen belgialaisen suhteen on lähes rajaton. Koomisessa Hastingsissa on myös surumielinen pohjajuonne. Jappin esimerkistä hän tietää, ettei perhekään viime kädessä ratkaise mitään. 

Kaksi hahmoa jäävät mysteereiksi - ne ovat jollakin tavalla symboleita Englannin suuruuden rapistumiselle: he joutuvat johtolangattomina seuraamaan Pienen Ulkomaalaisen voittokulkua Saarivaltakuntaa riivaavien hirvittävien rikosten selvittämisessä. He joutuvat kestämään tämän jännityksentäyteisen teatraalisuuden, sen purkaukset ja palaamaan tämän kanssa samalle good chap-tasolle toverillisessa tiimihengessä. Tässä on puolin ja toisin aitoa herramiesmäisyyttä. Voi puhua ainakin ystävällisyydestä lankojen yhdistyttyä ja jännityksen lauettua, ehkä jopa englantilais-belgialaisesta ystävyydestä.

***

Japp & Hasting is a great pair making balance for Poirot. The other is a down-to-earth Englishman, the another more romantic one - both bear their awkward situation well - England might lose it counted by the grey cells, but they believe in fair play and can be open-hearted towards the Strange man with strange moustache and manners of table. They wear their burden lightly and with style.


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Lady Megbeth ja muita kertomuksia

Photo: Observer 7 March 2021

Joltain osin viime viikkoina on tuntunut, että blogillisen intohimoni kaukainen kohde, Englanti, on enemmän saari kuin koskaan, enkä tilanteista pysty muodostamaan vartiopaikallani kunnollista käsitystä. Asiat sirpaloituvat, kokonaiskuva hajoaa, siksi on paras mennä tarinoiden maailmaan.

***

Kun valta otettiin omiin käsiin ja taisteltiin näkymätöntä vihollista vastaan, havaittiin vihollinen vahvaksi, mutta se saatiin ruiskeilla taltutettua. Hinta on kuitenkin kallis, veroja nostetaan kaikkialla, että saadaan tilanne tasapainoon. Yleistilanne on vihollisen suhteen suotuisa nyt, mutta emme tiedä yritysten ja ihmisten vedon ja pidon suhdetta. Tilastoista saa jotain käsitystä: byrokratian lisäys on ollut pakko tehdä, vaikka ei sitä haluttu.

***

Jos valtiovarainministeri Sunak hymyilee, onko häneen luottamista? Labouriin ei ainakaan ole.

***

On keskusvalta, on alueet, on kunnat - niiden välissä Parlamentit ja Pormestarit. Ainakin Manchesterissa ja Lontoossa. Muualla sotkuisempaa. Skotlanti, Irlanti ja Wales ovat kaukana, kuningatar ja Boris Westminsterissä.

***

Jos haluan vetäytyä maailmasta ja istua Oprahin kanssa, kumman teen? Miksi en sinun mielestäsi voisi tehdä molempia? Et kai tarkoita...

http://maailmanaareen.blogspot.com/2013/02/macbeth.html

En tiedä miten Shakespeare nyt kirjoittaisi Macbethin. Ehkä hän lisäisi muutaman naishahmon - alkuperäiset hahmot eivät päivitystä kaipaisi. Itse rakastan Shakespearen liikkuvaa metsää, Birnam Woodia, joka sinetöi sankarin kohtalon. Hassusti konekäännetty synopsis on tässä. Niin, totta: miehet ovat syntyneet naisista!

https://www.storyboardthat.com/fi/shakespeare-plays/macbeth

***

Brittilehdistön tila on myös shakespearemainen. Avonin joutsen varmasti tekisi yhden näytelmän lehtitaloon sijoitettuna. ”Meiss” sama kude on kuin medioissa, katkeraa unta vain lyhyt elämämme.”

***

Hoitajat taistelivat ja pelastivat Carrien miehen. Työstä heille tarjottiin kymmenyksen kymmenystä. Sen pitäisi riittää, koska ajat ovat ankeat.

https://www.businessinsider.com/boris-johnson-nurses-1-pay-rise-after-covid-pandemic-2021-3?r=US&IR=T 

Päämajan sisustus oli perheen pään mielestä vanha ja ikävä, se laitetaan uusiksi säästöillä. Uusi on kuulemma valmiiksi uusvanha. 

https://www.theguardian.com/uk-news/2021/mar/07/ikea-to-lulu-via-john-lewis-the-short-shelf-life-of-interior-design-at-no-10

***

Some short stories to give a view to the current situation in England, thanks to Shakespeare and the infatigable British press - we can be in!

tiistai 16. helmikuuta 2021

Englantia lukijana, kirjailijana ja kääntäjänä - Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu

Photo: Virpi Hämeen-Anttila. Otava. 

Mikä on suhteenne Englantiin? Mitkä asiat ärsyttävät, missä on englannin charmi?

Olen ollut lapsesta saakka kiinnostunut Brittein saarista. Minua kiinnostivat sekä brittiläinen että kelttiläinen kulttuuri. Innoituksena toimi osaltaan J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, josta välittyi niin selvästi innostus kielen historiaan ja sen kulttuurillisiin siteisiin. Englannin kieli oli mieliaineitani koulussa, opiskelin sitä itsekseni lisää ja kiinnostuin jo lukiossa kielen historiasta, niin että hyllyssäni oli muinais- ja keskienglannin oppikirjoja ja lukemistoja nykyenglantilaisen kirjallisuuden ohessa. Sain 16-vuotiaana joululahjaksi Shakespearen kootut teokset. Koetin sinnikkäästi lukea näitä vanhojakin tekstejä, vaikka toden teolla ne avautuivat vasta yliopistossa opiskellessani englantilaista filologiaa.

Luulen, että olisin voinut hyvinkin erikoistua muinais- tai keskienglantiin, mutta sattumalta yleinen kiinnostus vanhoihin kieliin vei minut sanskritin pariin, joka sitten hinasi minut akateemisella urallani Intian puolelle. Englantilainen kulttuuri on kuitenkin pysynyt koko ajan mukana kuvassa. Olen lukenut englantilaisen kirjallisuuden klassikot ja seuraan englantilaista kirjallisuutta ja kulttuurielämää. Mieheni laaja kiinnostus 1800-luvun englantilaiseen kirjallisuuteen on ollut lisäinnoituksena, ja hänen siirtymisensä Edinburghiin professoriksi on palauttanut Brittein saarten kelttialueen jälleen mielenkiintoni kohteeksi.

Minua kiinnostaa sekä Brittein saarten historia ja vanha kulttuuri ja kirjallisuus että sen eri alueiden mentaliteetti. Rakastan esimerkiksi Oxfordia ja sen ympäristöä. Vietin toissa vuonna puolitoista kuukautta Oxfordissa ja olisin mennyt sinne myös viime vuonna, ellei korona olisi estänyt. Pidän brittihuumorista ja brittiläisistä tv-sarjoista: niissä on itseironiaa ja rosoisuutta ja aidon näköisiä ihmisiä, ja katselen niitä paljon mieluummin kuin kuin amerikkalaisia sarjoja. Minua kiehtovat juuri Brittein saarten eri alueet ja niiden omaleimaisuus. Pohjoinen Englanti ei ole sama kuin eteläinen.

Mikä briteissä ärsyttää? Sisäänlämpiävyys ja luokkayhteiskunta. He eivät hyväksy helposti ulkopuolista tasavertaisena joukkoonsa, vaikka tämä piirre vaihtelee: riippuu siitä, missä ollaan ja kenestä on kyse. Brexit-prosessissa on varmaankin ollut joidenkin kohdalla tästä kyse, ajattelusta että muu maailma turmelee sen oikean Britannian. Luokkatietoisuus on yhä voimakasta, ja puhe, käytös, varallisuus ja perhetausta määräävät ihmisen paikan paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa. Vaikka pidän Oxfordissa oleskelusta, en ole varma, olisiko ollut mukavaa olla siellä opiskelija tai tutkija, juuri voimakkaan sisäänlämpiävyyden ja luokka-ajattelun vuoksi, jotka korostuvat ikivanhojen instituutioiden toiminnassa.

Olette kääntänyt Aarresaarestaan tunnettua Stevensonia suomeksi. Minkälainen kirjoittaja hän on tunnetuimpien teostensa ulkopuolella, mikä hänen kirjailijapiirteissään on erikoista?

Minulla on muutamia henkisesti läheisiä 1800-luvun kirjailijoita, ja onnekseni olen saanut suomentaa heidän teoksiaan. Toinen on Balzac ja toinen R. L. Stevenson. Stevensonissa minua kiinnostaa aivan kaikki. Olen lukenut hänen kirjeensä ja novellinsa ja romaaninsa. Stevensonin kirjailijanlaatu on erikoinen sekoitus skotlantilaista villiä kapinallisuutta, romantiikkaa ja modernia psykologista ajattelua. Hän kuvaa upeasti sekä synnyinseutuaan Skotlantia ja sen kovaa kalvinismia ja taikauskoa että Etelämeren saaria ja niiden ihmisiä. Hänellä oli heikko terveys, mutta hän halusi silti matkustaa ja seikkailla.

Ihailen kovasti sekä Stevensonin Skotlantiin sijoittuvia romaaneja että lyhyempää proosaa, jossa on usein mystinen ja kauhistava puoli. Paras esimerkki on Jekyllin ja Hyden tarina, josta on tullut kestävä klassikko. Olen kääntänyt myös kokoelman faabeleita, jotka ovat symbolistisia ja käsittelevät syyllisyyttä, vastuuta, elämänpelkoa, uskoa ja elämän valintoja. Stevenson on yhä vähemmän tunnettu kuin hän ansaitsisi. Vaikka kaikki tietävät Jekyllin ja Hyden ja Aarresaaren, hänessä on niin paljon muutakin.

Olette itsekin kirjoittanut dekkareita. Miten kirjailijana arvioitte kolleganne Agatha Christien tuotantoa? Minkälaisia ajatuksia Poirot’n hahmo herättää teissä?

Suhteeni Agatha Christieen on kaksinainen. Olen lukenut varmaan suurimman osan hänen kirjoistaan ja nauttinut niistä. David Suchetin Poirot tv-sarjassa on lisännyt kiinnostustani Christien Poirot-romaaneihin. Christien tuotanto on kokonaisuutena mahtava ja kymmenien romaanien joukossa on oikeita helmiä. Toisaalta jotkut teokset ovat heikompia ja turvautuvat kliseisiin. Henkilöhahmot ovat usein tyyppejä eivätkä luonteita, mutta Christien aloittaessa kirjoittamisensa dekkareilta ei vaadittu psykologista syvyyttä vaan jännittävää juonta ja viihdyttävyyttä. Psykologinen rikosromaani onkin eri lajinsa, vaikka päällekkäisyyttä esiintyy.

Christie on myös luokkayhteiskunnan kasvatti, ja tämä näkyy hänen kirjoissaan. Rikkaat ja ylhäiset ovat usein kyllä pahoja, mutta murhaajat löytyvät säännöllisesti alemmista luokista ja nousukkaista. Heidän tekojaan siivittää kateus ylempiä ja etuoikeutetumpia kohtaan. Christie poimii tästä esiin vain kateuden, joka on ikävä piirre, eikä pohdi sen perustaa, joka on epätasa-arvo. Mutta tästäkin piirteestä voidaan sanoa, että se on luonnollinen englantilaisessa dekkarissa, joka kertoo englantilaisesta yhteiskunnasta.

Rikosten toteuttamisen kuvaamisessa Christie on todella hyvä. Hän tiesi paljon myrkyistä ja erilaisista kuolemantavoista. Tosin ruumiita syntyy joskus romaanin mittaan niin paljon, että tarinan uskottavuus kärsii. On selvää, että murhaaja pelkää paljastumista, ja on tapauksia, joissa yksi murha on johtanut kokonaiseen sarjaan lisäkuolemia, kun murhaaja on peitellyt tekoa. Kuitenkaan tämä ei ole yleistä, vaan yleensä murhaaja, joka ei ole paatunut rikollinen, menettää toisella tavalla hermonsa ja koettaa sotkea todisteita tai paeta.

En itse ole erityisen mieltynyt Poirot’n hahmoon: hänessä on liikaa karikatyyrimaisia piirteitä, ja hänen halunsa koota kaikki lopussa yhteen ja jakaa moraalisia tuomiota on uuvuttava. On toki totta, että kaikista löytyy jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa, mutta on sadistista vetää heidät julkisesti tilille siitä, että he ovat vain ihmisiä. Totta on myös, ettei Christie itse näytä liioin pitävän Poirot’n hahmosta. Hänessä on niin paljon sellaista, mikä on turhamaista, neuroottista ja ylpeää. Ylpeys on myös kuolemansynti, ja Christie osoittaa etenkin myöhäistuotannossa, että Poirot on liian ylpeä ja itsetietoinen. 

Tunnette hyvin myös intialaista kirjallisuutta ja kieliä. Tunnemme Intiaa Kiplingin teoksista, mutta miten intialaisten omassa kirjallisuudessa on nähty brittien vaikutus? 

Siirtomaavalta ja sen jäljet näkyvät monin tavoin Intian nykykirjallisuudessa. Yllättävän harvoin on nostettu esiin se fakta, että suuri osa heistä kirjoittaa englanniksi. Näin he tekevät siksi, että heillä on koulutuksen takia hyvä englannintaito, ja siksi, että he saavat siten suuremman lukijakunnan. Salman Rushdie on sanonut kärjistäen, että paikallisella kielellä kirjoittaminen on intialaiselle kirjailijalle kirjallinen itsemurha, koska hän yrittää kirjoittaa ihmisille, jotka eivät lue -- ne, jotka osaavat lukea, osaavat myös englantia. Monet, kuten Rushdie, ovat myös muuttaneet länteen, ja he puolustavat englannin käyttöä sillä, että se on heidän vahvin kirjallinen äidinkielensä. 

Nykykirjailijat käsittelevät usein brittiaikaa vähintään teostensa taustana. Erityisen merkittävä tapahtuma on Intian jako muslimien Pakistaniin ja hindujen Intiaan itsenäistymisen yhteydessä: sen aiheuttamat haavat ja traumat eivät ole vieläkään parantuneet. Salman Rushdien läpimurtoromaani Keskiyön lapset ottaa aiheensa tästä historian hetkestä. Brittihallinnon aikaa käsittelevistä romaaneista tunnetuimpia lienevät englantilaisten, kuten Paul Scottin tekemät, koska ne ovat saaneet lisälevikkiä tv-sarjoista. Mutta kannattaa tutustua myös intialaisten romaaneihin, jotka sijoittuvat tähän aikaan.

Näitä ovat esimerkiksi Shona Patelin Teatime for the Firefly, joka sijoittuu 1940-luvun alun Assamiin, ja Sujata Masseyn dekkari The Widows of the Malabar Hill, jossa näyttäytyy monikulttuurinen Mumbain kaupunki. Kolmen sukupolven surullista historiaa 1920-luvulle asti kuvaa Umi Sinhan Belonging, jossa britti-Intia nähdään nuoren englantilaisen naisen silmin. Päähenkilön suhde Intiaan on samanlainen kuin Kiplingin: Intiassa vietetty lapsuus ei koskaan lähde hänestä, vaan leimaa hänet loppuiäksi. Ehdoton klassikko on Anita Desai, jonka omaelämänkerrallinen teos Clear Light of Day ottaa taustakseen vanhan Delhin, jossa Intian jaon aiheuttama jännitys hindujen ja muslimien välillä näkyy monella tavalla. Mainitsisin vielä Pakistanin puolelta Qurratulain Hyderin teoksen River of Fire, joka käsittelee Intian jakoa muslimien näkökulmasta, ja Attia Hosainin, jonka romaanin Sunlight on a Broken Column näyttämö on Lakhnau itsenäistymisen rajuina vuosina.

Olen valinnut tietoisesti naisten kirjoittamia romaaneja, koska naisen näkökulma on laajentanut huomattavasti Intian historian käsittelyä kirjallisuudessa. Lukemani mieskirjailijat pysyvät myös usein nykypäivässä ja politiikassa, eivätkä palaa brittiaikaan, jonka ajatellaan olevan liiaksi kaluttu luu. Mutta täytyy vielä mainita Vikram Sethin Sopiva nuori mies, joka sijoittuu itsenäistymistä seuranneisiin vuosiin. Siinä ikään kuin korjataan brittiajan ja itsenäistymistrauman hedelmiä.

***

Ms Virpi Hämeen-Anttila is a Finnish writer, translator, and researcher. She made in this interview some excellent points about British culture and English literature from many roles: as an enthousiastic reader, as a best-selling novelist, as a translator of, for example, Fables by R.L.Stevenson. She also teaches Sanskrit and the history of Indian art at Helsinki University - her deep knowlegde of Indian culture is shown in some expert views to British influence reflected in modern Indian literature, often told interestingly by female authors.





sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Mietteitä miettimisestä

Iain Martin kysyy Timesin kolumnissa ajattelijoiden perään. Hän kaipaa vanhoja tv:n laadukkaita keskusteluohjelmia ja ihmettelee, ettei edes marxilaisilla ole ollut järkevää, rakenteistettua näkemystä koronan vuoksi suljetusta yhteiskunnista. Itsekin olen ihmetellyt viimeaikaista vouhkaamista tekoälystä ja älypuhelimista. Onko ihmisen kyky kokonaisvaltaiseen ajatteluun niin heikentynyt, että se olisi paras ulkoistaa? Omassa työssäni olen sen verran tiedon ja AI:n kanssa, että olen ainakin tähän asti pitänyt niitä renkeinä, eikä isäntinä - tosin olen kyllä huomannut, että yllättäen vastaamista tärkeämmäksi on noussut oikeiden kysymysten esittäminen. Se on yllättävän vaikeaa - ja perinteisesti filosofien heiniä.

https://www.thetimes.co.uk/article/where-are-all-the-great-thinkers-of-our-time-fzsw96lnz

Martinin kolumnissa vilahtaa ajattelijoiden kolmikko: Bertrand Russell, Jacob Bronowski ja Malcolm Muggeridge. Filosofi Russell lienee tuttu filosofian yleisesitysten tekijänä, Bronowski Ihmisen vaiheet (Ascent of Man) tv-sarjasta, jossa edetään Jerikosta Auschwitziin - hyvin vahvasti tieteen kehitystä seuraten. 

Kolmikosta Malcolm Muggeridge on todennäköisesti nykyisin heikoimmin tunnettu. Hän oli aikanaan melkoinen haastattelijajulkkis, joka oli Orwellin ystävä, kääntyi vasemmistolaisesta kriittiseksi todistettuaan ja raportoituaan Holodomorin eli Ukrainan nälänhädän, joka oli Stalinin luomus. Muggeridge kääntyi amoraalisesta Häntä-Heikistä pelkäksi Heikiksi iän myötä (nykyisin hän istuisi naisten ahdistelusta vankilassa), vanha ateisti kääntyi myös protestantiksi ja edelleen katoliseksi - käänteitä tarinassa on riittänyt. Hän löysi Beatlesit ennen kuin heistä tuli kuuluisia ja tuotti konservatiivisilla näkemyksillään pettymyksen Monty Python-ryhmälle. 

Ajattelen, että takkia noin tiuhaan kääntänyt henkilö ainakin uskalsi haastaa myös omat ajatuksensa - sekin olisi nykyajassa varsin raikas ilmiö.

Muggeridgeä ei ole juurikaan suomennettu, mietin pitkään, missä kirjassa hänestä on maininta - Studs Terkelin Amerikkalaisia unelmia-valikoimassa. Terkel ja Muggeridge olivat molemmat ajattelijoita, jotka pitivät silmät ja aivot auki, etsien laajempia yhteyksiä. Veikkaan, että nykymenoon nähden kummallakin oli yksinkertainen keino tiedonhallintaan ja -hankintaan: he kohtasivat ja kuuntelivat ihmisiä, aidosti. He olisivat kauhistuneet somen minä-keskeisyyttä ja sanottavan rajoittamista selfieihin ja muutaman merkin ideapurskeisiin.

Silti Twitter-formaatissakin kyllästymiseen saakka jauhetuista sutkauksista ainakin yksi Muggeridge-sitaatti on jäänyt elämään. Meistä on tullut herkkäuskoisia. Uskonto on menettänyt asemaansa, mutta ei tiedekään tunnu monille ratkaisulta. Sisäinen rakenteemme voi johtaa meidät uskomaan Muggeridgen mukaan mihin tahansa. Vanhaa häirikköä kannattaisi kaivaa divareista, uuden sukupolven ajatusten tonavien ilmaantumista odotellessa.

***

Malcom Muggeridge is mentioned in the above-linked Times article as a thinker - which breed has became increasingly scarce. At least one of his great puns is listed here, the last months have proved he was quite right, much before our time.

One of the peculiar sins of the twentieth century which we've developed to a very high level is the sin of credulity. It has been said that when human beings stop believing in God they believe in nothing. The truth is much worse: they believe in anything.

Malcolm Muggeridge